Kategoria: Tutkimus

Perinteisesti keskustelu oppimisympäristöistä on liittynyt niiden suunnitteluun tai opetustilojen viihtyisyyteen tai käytettävyyteen. Keskustelun pohjaksi on myös hyvä saada toisenlaista näkökulmaa. Seuraavassa on muutamia nostoja Kansallisten kasvatustieteen päivien koulun kehittämisen teemaryhmän oppimisympäristöjen osuudesta.

Perjantaina 16.11. koulun kehittämisen teemaryhmässä oli aiheena oppimisympäristöt, joita erikoistumiskoulutuksissakin paljon pohditaan. Erilaisten oppimisympäristöjen mielekkyydestä käydään toisinaan vilkastakin keskustelua. Uusista, usein avoimista, ympäristöistä tutkimustuloksia on luonnollisesti vielä vähän. Tutustumisen arvoinen on Tampereen yliopistosta valmistunut Aino Malisen gradu (http://tampub.uta.fi/handle/10024/103689), jossa hän tutkii oppilaiden kokemuksia avoimesta oppimisympäristöstä. Oppilaiden kerronnan pohjalta löytyi viisi erilaista paikkatuntemusta avoimesta oppimisympäristöstä. Paikkatuntemuksella tarkoitetaan oppilaan kokemaa tunnetta jostain oppimisympäristön paikasta. Oppilaiden nimeämät paikkatuntemukset olivat touhukkuus, miellyttävyys, tuttuus, erillisyys ja jännitteisyys.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että oppilaat kokivat avoimen oppimisympäristön pääosin miellyttävänä, mutta vuorovaikutus kaikkien oppilaiden kanssa oli erilaista kuin perinteisessä luokkatilassa. Tämä saattoi aiheuttaa erillisyyden tunnetta. Luonnollinen vuorovaikutus kaikkien luokan oppilaiden kanssa saattoi jäädä avoimessa ympäristössä vähäisemmäksi, mikäli opettaja ei huomioi tätä tarpeeksi esimerkiksi tehtävän annossa. Toimintaa suunniteltaessa on valittava työtavat ja ryhmät siten, että oppilaat ovat kanssakäymisissä erilaisissa ryhmissä tai pareissa. Myös oppilaiden fyysinen sijoittuminen avoimessa ympäristössä erilaisiin pieniin ryhmiin vähentää kanssakäymistä. Tutkimuksen mukaan on hyvä  kiinnittää huomiota siihen, ettei tietyistä paikoista tule liian suosittuja (kiirehtiminen mielekkääseen paikkaan saattaa aiheuttaa jännittyneisyyttä), toisinaan oppilaille voi ennakkoon määrätä paikat vaikkapa tehtävän mukaan ja näin välttää kiirehtimistä. Tutkimus tarjoaa hyvää keskustelun pohjaa niihin tilanteisiin, kun siirrytään uuteen ympäristöön, mitä pitää huomioida ja millaisia asioita on syytä ehkä pohtia ennakkoon.

Toinen kiinnostava esitys liittyi opetustilojen ulkopuolisiin koulun ympäristöihin. Minna Lumme Aalto-yliopistosta esitteli Kasvatustieteen päivillä kokeilua, jossa yläkoulun oppilaat muotoilivat uudelleen välitunnin. Muotoilun kohteeksi oli valittu välitunti, sillä se on vapaammin muokattavissa kuin oppitunnit ja luokkatilat. Muotoiluprojektin rakenteena käytettiin monialaisia oppimiskokonaisuuksia. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää yhteissuunnittelun mahdollisuuksia kouluhyvinvoinnin kehittämisessä. Oppilaat kertoivat projektin aikana, että yleisesti heiltä kyllä koulussa kysytään mielipiteitä, mutta ne eivät lopulta näy toteutuksessa. Tämän kehittämisprojektin aikana oppilaiden osallistuminen tehtiin näkyväksi, ja tila luotiin juuri oppilaiden ehdoilla: oppilaat päättivät, että tilasta tehdään kahvila, johon he esimerkiksi suunnittelivat visuaalista ilmettä ja rakensivat penkkien prototyyppejä; lopuksi kahvila tehtiin yhteisillä talkoilla. Lisää koulujen muotoiluprojekteista: https://aaltodoc.aalto.fi/handle/123456789/34088.

Mielenkiintoista näkökulmaa koulun ulkopuolisiin oppimisympäristöihin toi esiin Leena Käyhkö Helsingin yliopistosta. Hän tarkasteli tutkimustuloksiinsa pohjautuen kriittisesti koulun ulkopuolisia oppimisympäristöjä osana koulun kehittämistä. Teemaryhmässä käydyn keskustelun pohjalta voidaan todeta, että koulun toiminnan (ja kehittämisen) pääpaino on aina oltava pedagogiikassa. Yritysten ja yrityksenkaltaisten toimijoiden kanssa tehtävässä yhteistyössä on toisinaan vaarana se, että koulun tarkoitus, tulevaisuudessa tarvittavat tiedot ja taidot, unohtuu. Yhteiskehittäminen, koulutusvienti, työelämään tutustuminen ja yrittäjyys, ehkä mieluummin yrittelijäisyys ovat kaikki tärkeitä taitoja, mutta tulevaisuuden työelämän tekijöitä valmennettaessa tulisi muistaa myös muut kuin taloudelliset näkökulmat, muuten menee lapsi pesuveden mukana. Itse pohdin, että vaarana on se, että unohdetaan koulun tietynlainen objektiivinen näkökulma maailmaan. Koulu ei ole ulkopuolella, vaikka tarkasteleekin asioita joskus hieman ulkopuolisin silmin. Koulua ei myöskään saa käyttää taloudellisin tai poliittisin perustein tehtävän kehitystyön koekenttänä, mutta toisaalta verkostoituminen ja yhteistyö ovat ensisijaisen tärkeitä. Yhteiskehittämisen pelisäännöt ja yhteinen, molempien toimintaa tukevat tavoitteet tulee olla selkeitä ja kirkkaina mielessä.

Leena Käyhkön ja Ritva Engeströmin artikkelia ei ole vielä julkaistu, mutta Leena Käyhkön väitöskirjaan “Kivi kengässä” -opettajat yrittäjyyskasvatuksen kentällä, voi tutustua täältä https://helda.helsinki.fi/handle/10138/158077.

Oppimisympäristöistä puhuttaessa on hyvä muistaa, että ne ovat muutakin kuin seiniä, tilaa ja kalusteita. Ne eivät rajoitu vain koulurakennusten sisään, niitä on kaikkialla rakennetusssa ja digitaalisessa maailmassa. On tärkeä pohtia erilaisten tilojen tarkoituksenmukaisuutta sekä sitä, että ne tukevat oppimista. Uusiin tiloihin siirryttäessä tulee myös toiminnan muuttua, tähän muutokseen tarvitaan aikaa. Lisäksi on hienoa saada aiheesta tutkittua tietoa, joka tukee toiminnan kehittämistä. 

Jenni Airola ja Tanja Jurvanen

Tampereella 15. – 16.11. järjestetyille Kasvatusieteen päiville osallistui väkeä Turun, Hensingin ja Itä-Suomen ylipistojen digierkoista. Tulevissa kirjoituksissa pohdimme päivien antia ja esittelemme mielenkiintoista uutta tutkimusta. Kaikki kirjoitukset löytyvät #kasvatustieteenpäivät2018-tägin alta.

Osallistuin ensimmäistä kertaa elämässäni Kansallisille Kasvatustieteen päiville Tampereella 15.-16.11.2018. Ensivaikutelma oli kuin Liisalla Ihmemaassa tai lapsella karkkikaupassa, kaikkea teki mieli valita, mutta toisaalta tuntui, että en osaa, enkä tunne maan tapoja. Sinänsä kuvaavaa on se, että olen toiminut kasvatuksen ja opetuksen alalla jo yli 20 vuotta, ja vasta nyt sain selville, että tällainen vuosittainen tapahtuma on olemassa. Kovin paljon en tavannut tuttuja rehtoreita tai opettajia, vaikka kotikaupungissani oltiinkin. Tilaisuus ei toki vedä vertoja vaikkapa Educan kaltaiselle megatapahtumalle mainostajineen, ilmaisine mukeineen ja tarroineen, mutta hyvin paljon alan uusinta tietoa ja tutkimustuloksia on kuultavissa ja keskusteltavissa. Ei ihme, että moni myytti ja uskomus elää kentällä niin vahvana. Toivottavasti vaikka erikoistumiskoulutuksen käyneet opettajat löytäisivät tiensä jatkossa näihin vuosittaisiin tapahtumiin.

Kuten totesin, teemaryhmien ja symposiumien tarjonta oli laaja, samaan aikaan oli useita mielenkiintoisia tapahtumia, mutta koitin keskittyä koulun kehittämiseen ja digitalisaatioon. Tosin yhden sivuloikan tein perjantaina, halusin kuunnella hetken Tero Aution opetussuunnitelmatutkimusta kenties ymmärtääkseni taas kerran paremmin suomalalaista opetussuunnitelmaa ja sen kehitystä. Opetussuunnitelmateorioiden äärelle on välillä hyvä palata, ja muistaa, mihin suomalainen peruskoulu nojaa. Minusta toisinaan tuntuu, että koetamme saada opetussuunnitelmaa toimimaan ihan väärässä viitekehyksessä, mutta tällä kertaa ei tästä sen enempää. Mikäli tämä teema kiinnostaa, kannattaa tutustua Tero Aution kollegoineen toimittamaan teokseen ”Opetussuunnitelmatutkimus : keskustelunavauksia suomalaiseen kouluun ja opettajankoulutukseen” (http://tampub.uta.fi/handle/10024/102624).

Digitalisaatio oppimisen edistäjänä tai estäjänä on herättänyt viime päivinä paljon keskustelua. Helsingin Sanomat nosti tämän aiheen melko näkyvästi esiin sunnuntaina 18.11.2018  Otsikointi oli raflaava: ”Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi”. Artikkeli pääsi melko nopeasti luetuimpien artikkeleiden joukkoon, enkä ihmettele. Artikkeli suomii vahvasti sekä perusopetuksen uutta opetussuunnitelmaa että ilmiöoppimista. Mielenkiintoiseksi artikkelin tekee se, että siinä oli esitelty vain pieni osa vielä julkaisematonta tutkimusta, jossa tutkittiin oppilaiden PISA-tuloksia vuosina 2012 ja 2015. Siis ajalta, jolloin uusi opetussuunnitelma ei vielä ollut edes käytössä. Toinen merkittävä asia on se, että perusopetuksen opetussuunnitelmassa ei missään kohtaa mainita sanaa ilmiöoppiminen. Puhutaan kyllä monialaisista oppimiskokonaisuuksista, laaja-alaisesta osaamisesta ja ajattelusta ja oppimaan oppimisen taidoista, mutta siis ei ilmiöoppimisesta.

Globaalin muutoksen äärellä kukaan tuskin kieltää sitä, että digitalisaatio ei olisi tärkeä osa koulua tai että ilmiön monipuolinen tarkastelu eri näkökulmista ei ole tärkeää. Uudenlaisten opettamistapojen ja erilaisten projektien suunnittelu, tekeminen ja arviointi vaativat myös opettajilta uusia lähestymistapoja. Tästä ilmestyy syksyn aikana Lasse Erosen, Kari Sormusen ja Sirpa Kokon artikkeli. Artikkelista saamani pienen esimaun mukaan voisi todeta, että myös monialaisessa oppimiskokonaisuudessa opettajalla tulee olla koko ajan narut itsellään. Aikaisemmin se naru oli yksi paksu köysi, jossa jokainen oppilas roikkui kukin tyylillään, mutta ehkä monialaisuudessa kyse on kimpusta erilaisia naruja, joista jokainen pitää kiinni, ja opettajan tulisi kaikkia vetää samaan aikaan. Tämä on paljon haastavampaa ja vaatii harjoittelua. Mikäli toimintaan lähdetään ”katselemaan, mitä tuleman pitää”, voi prosessia olla vaikea arvioida myöhemmin. Lisäksi tavoitteiden asettelu, aikataulu, itsearviointi, suunnittelu, vuorovaikutus ja muu vaatii pohdintaa sekä ennen, jälkeen ja prosessin aikana. Kaikki nämä lienevät niitä tulevaisuudessa tarvittavia laaja-alaisen osaamisen palasia. joita koulussa tulisi opettaa varsinaisten oppisisältöjen kautta.

Digitalisaatio yksinään ei tuo avainta tähän, mutta toimii hyvin apuvälineenä silloin, kun se on pedagogisesti perusteltua. Monen ohjelman, laitteen ja sovelluksen käyttö on vasta harjoittelun asteella, siksi onkin tärkeä pohtia, milloin tekniikka tuo tarvittavan lisäarvon ja mitä sillä tuotetaan. Esimerkiksi Kimmo Koiviston esittelemä ActionTrack –sovellus lisäsi 8.luokkalaisten oppilaiden liikuntaa, mutta toisaalta vaikutusta itse oppimiseen ei ole tutkittu. Tarvitaan paljon enemmän kokeiluja ja tutkimusta niiden vaikuttavuudesta, vasta silloin voidaan ehkä päätellä, milloin digitalisaatio tukee oppimista ja milloin ei.

Moni digitalisaation ja oppimisen yhteyteen liittyvä ”tieto” perustunee tällä hetkellä yksilöiden kokemuksiin ja havaintoihin, tätä tukee ainakin Leila Pehkosen esittelemä kirjallisuuskatsaus, jonka tulos oli viiltävä. Tutkijat olivat tietyin asiasanoin haarukoineet englanninkielisiä artikkeleita, joissa esiteltiin digitalisaation ja oppimisen yhteyttä.  Lähes 2000 seulotun artikkelin joukosta lopulta vain 13 päätyi tarkempaan luentaan. Näiden 13 artikkelin perusteella tutkimustulokset ovat kovin ristiriitaisia, osan mukaan digitalisaatiolla on myönteisiä vaikutuksia oppimiseen osan mukaan kielteisiä, osin jopa neutraaleja. Vahvaa tutkimusnäyttöä ei siis oikeastaan ole suuntaan tai toiseen. Toisaalta pohdin, että onko digitalisaation tarkoituskaan nostaa kovin paljon oppimistuloksia, se on mielestäni enemmänkin työväline, jonka käyttöä harjoittelemme kouluissakin. Oppimistulosten lasku ei myöskään ole mielekästä, mutta oppiminen, osaaminen ja koko yhteiskunta ovat kokeneet viime vuosina sen verran muutoksia, että perinteisten oppimistulosten mittareiden lisäksi tarvitsemme varmasti myös uusia mittareita.

Maailmanlaajuisista oppimistuloksista puhuttaessa usein vedotaan PISA –tutkimuksen tuloksiin. Suomi on edelleen tuon tutkimuksen kärkipäässä, vaikka laskua huippuvuosista on tullutkin. Syitä laskuun voi olla monia, uusi opetussuunnitelma tuskin ainoa. Oppimistulosten laskua enemmän olisin huolissani koulujen eriarvioistumisesta ja jonkinlaisesta polarisaatiosta. Sara Juvosen, Venla Berneliuksen ja Heidi Vartiaisen artikkeleihin kannattaa tutustua puhuttaessa koulujen eriytymisestä. Alueellinen segregaatio johtaa oppilaiden eriytymiseen, oppimistulosten heikkouteen, koulushoppailuun tai muuttopäätöksiin. Jotta kaupungin sisäisesti alueet olisivat tasa-arvoisia vetovoimatekijöiden suhteen, on syytä miettiä erilaisia työkaluja tämän em. syklin purkamiseksi. Kansainvälinen MAPS –projekti pyrkii löytämään ja tuottamaan näitä työkaluja (https://www.nordforsk.org/en/programmes-and-projects/programmes/education-for-tomorrow-1/mixed-classes-and-pedagogical-solutions-maps).

Loppujen lopuksi voisin todeta, että monesta asiasta tarvittaisiin entistä enemmän tutkimusta kotimaisen opetuksen kentältä. Olisikin hienoa, jos entistä enemmän koulujen ja yliopistojen välinen yhteistyö vakiintuisi. Tämä varmasti tukisi sekä koulun kehittämistä että yliopistojen toimintaa. Tulevaisuudessa toivottavasti voisimme saada luotettavaa, tutkittua ja melko ajantasaista tietoa päätöksenteon pohjaksi. Tähän tarvitaan rohkeita kokeilijoita, ja myös niitä, jotka sujuvasti seilaavat sekä tieteen että käytännön maailmassa. Kuulostaa ihan erikoistumiskoulutuksen saaneilta opettajilta.

Tanja Jurvanen