DigiErko-koulutus valmistaa opettajia toimimaan myös muutoksen asiantuntijoina. Tässä kirjoituksessa pohdin, miksi se on tärkeää.
Elämme yhä kompleksisemmassa maailmassa, ja jatkuvasti muuttuvat toimintaympäristöt- ja ehdot edellyttävät myös opettajilta uutta asiantuntijuutta. Opetusalan ammattijärjestön OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen sekä Education International -järjestön pääsihteeri David Edwards toteavat Helsingin Sanomien Vieraskynä-kirjoituksessaan (14.3.2019) digitalisaation sekä uusien oppimistapojen edellyttävän opettajilta uutta osaamista sekä ammattitaitoa ja täten osaamisen jatkuvaa päivittämistä.
Ajankohtainen keskustelu elinikäisen oppimisen sekä uudistumiskyvyn turvaamisesta on innostavaa, mutta työelämän murroksessa ja tulevaisuuteen aktiivisesti kurkottavan keskustelun lomassa voidaan Saaren (2013) tavoin kuitenkin myös pohtia, onko työssä kehittyminen työntekijän oikeus vai työnantajan asettama velvollisuus. Asenteet muutosta ja esimerkiksi juuri digitalisaatiota kohtaan voivat olla vaihtelevia. Muutosmyönteisyyden rinnalla digitalisaatio voidaan nähdä myös välttämättömänä pahana, perustyön ylimääräisenä osana ja täten mahdollisesti jopa kuormitustekijänä. Jatkuva vaatimus muutoksesta voi tuntua työntekijästä ahdistavalta, ja sen sijaan, että ahdistus pelkistyisi digikonservatiivisuudeksi, voi kyse olla myös siitä, että arkiseen työtoimintaan kuulumaton informaatio koetaan helposti häiritseväksi tai uhkaavaksi ja ennen kaikkea päivittäiseen työaikaan kuulumattomaksi (Kirjonen 2006, 125). Lisäksi työ digitalisoituu tavalla, jossa muutoksen vaikutusta on vaikea enää erottaa, jolloin myös oman osaamisen määritteleminen vaikeutuu (Keyriläinen & Sutela 2018, 278, 281).
Oppiminen ja opettaminen digitaalisissa ympäristöissä -erikoistumiskoulutus pyrkii osaltaan vastamaan opetusalan digitaalisen kehittämisen tarpeisiin. Erikoistumiskoulutuksen suorittaneesta opettajasta tulee digitaalisen oppimisen sekä opettamisen, mutta myös muutoksen ja sen mahdollistamisen asiantuntija. Koulutettavat toteuttavat osana opintojaan kehittämisprojektin, jossa koulun kokonaisvaltainen kehittäminen konkretisoituu design-tutkimuksen periaatteita noudattaen tarvelähtöisistä kokeiluista hyvien käytäntöjen vakiinnuttamiseen sekä levittämiseen. Kehittämisprojektin läpivieminen vaati opettajalta taitoa jakaa omaa uuttaa osaamistaan sekä toimimista työyhteisössä uudesta roolista käsin. Kehittäjän roolin ottaminen omassa työyhteisössä voi olla haastavaa, mutta tarvitsemme opettajia, jotka ovat valmiita työskentelemään useassa eri toimijapositiossa eli kantamaan tarpeen mukaan ja välillä myös yhtä aikaa useita eri hattuja; opettajan, kehittäjän, projektipäällikön, oppijan, ihmettelijän ja kannustajan. Kehittäjän on kuitenkin myös itse tärkeä pystyä hyväksymään muutoksen generoimat roolit muissa työyhteisön tai sidosryhmien jäsenissä, sillä kaikkia tarvitaan; visionäärit vievät muutosta eteenpäin, mutta kriitikot auttavat pitämään perustyön käynnissä sekä tavoitteet realistisina. Toisen muutosvastarinta voi latistaa innon kehittää, mutta yhtä lailla myös kollegan myötämielisyys muutokselle voi tuntua etäännyttävältä. Olennaista on koko työyhteisöä osallistava viestintä. On myös hyvä muistaa, että muutos on ennen kaikkea prosessi, ja muutokseen sopeutumiseen vaadittava aika vaihtelee yksilöllisesti. Muutosta luodaan samalla kun sitä eletään.
Digiloikkaan on liityttävä, mutta askel tuntemattomaan voi tuntua pelottavalta ja etenkin koulujen arjessa haastavalta. Kompleksisuus on kaoottista ja matkan varrella on kestettävä epävarmuutta ja uskallettava ottaa myös harha-askelia. Kaikkeen kehittämistyöhön sisältyy kuitenkin pyrkimys luoda yhteistä ja koherenttia ymmärrystä vielä jäsentymättömästä kokonaisuudesta. DigiErko-koulutukseen osallistuvat opettajat ovat itse yhtä lailla oppijoita, toki rohkeita airuita, mutta ennen kaikkea rinnalla kulkijoita. Loikan sijaan voitaisiinkin ensin tunnustella, ryhtyä sitten etenemään määrätietoisesti ja ehkä lopulta yltää yhteiseen oppimishyppyyn (Ahonen 2013, 40). Muutoksella tavoiteltava päämäärä kun on eittämättä kuitenkin kaikilla opettajilla yhteinen – pedagogisesti mielekkäät sekä kestävät käytännöt ja täten oppijan etu.
Opettajan asiantuntijuus ei ole staattista, vaan muuttuvaa samalla tavoin kuin aika itse. Kuten Kirjonen (2006, 124) osuvasti ilmaisee: ”Asiantuntijuus on joksikin tulemista tai johonkin menemistä. Se on liikettä hyödylliseen suuntaan, ei olemista jossain tilassa toimimatta.”
Toimitaan siis, mutta yhdessä opetellen ja toisiamme tukien.
– Sorella Karme
Kirjoittaja työskentelee tutkimusavustajana Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan koordinoimassa Innokas-verkostossa.
Lähteet
Ahonen, H. 2013. Oppimishypyt työpaikalla. Teoksessa C. Savander-Ranne, J. Lindfors, P. Lankinen & L. Lintula (toim.) Kehittyvät oppimisympäristöt. Metropolia Ammattikorkeakoulun julkaisusarja, TAITO-työelämäkirjat 5. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu, 37–45.
Keyriläinen, M. & Sutela, H. 2018. Suomalaisten palkansaajien kokemuksia työn digitalisaatiosta. Työelämän tutkimus 16 (4), 275–288.
Kirjonen, J. 2006. Kehittäminen asiantuntijatyönä. Teoksessa R. Seppänen-Järvelä & V. Karjalainen (toim.) Kehittämistyön risteyksiä. Helsinki: Stakes, 117–133.
Luukkainen, O. & Edwards, D. (14.3.2019) Menestys edellyttää panostusta koulutukseen. Helsingin Sanomat, A5.
Saari, T. 2013. Työssä kehittyminen tietotyöntekijän oikeutena ja velvollisuutena. Aikuiskasvatus 33 (2), 95–106.
Valtakunnallinen DigiErko-verkosto 