Vierailijakynä: Kuntarajat ylittävää yhdessä tekemistä

Vierailijakynä-sarjan viidennessä kirjoituksessa Turun erikoistumiskoulutuksesta valmistunut Keijo Einiö kertoo useamman kunnan hankeyhteistyöstä. Aiemmat kirjoitukset löytyvät #vierailijakynä-tagin takaa.

DigiErkon aikana Nousiaisissa käynnistettiin kaksi hanketta yhteistyössä naapurikuntien kanssa. Toinen näistä hankkeista on ollut aktiivisesti työn alla ja toinen kehittyy taustalla hieman verkkaisemmin.  Molemmat hankkeet saivat alkusysäyksen erikoistumiskoulutuksessa. Työn alla olevasta hankkeesta lisää seuraavaksi.

Aloitimme Ruskon, Maskun ja Nousiaisten kuntien kanssa yhteistyössä Make Steaming Progress -hankkeen, jonka tavoitteena on luoda 3D-mallinnuksen ja -tulostamisen opintopolku esikoulusta yläkouluun sekä materiaalia STEAM-oppiaineiden opettamiseen. Rauman opettajankoulutuslaitoksella tehdään myös hankkeeseen liittyvää tutkimusta gradun muodossa.

Polun tuottamiseen olemme saaneet kiitettävästi mukaan opettajia kaikkien kolmen kunnan alueelta. Yhteensä parikymmentä innokasta luokan- ja aineenopettajaa lähti tuottamaan materiaalia. Jotta oppituntikokonaisuudet ja -materiaalit olisivat mahdollisimman sopivia kullekin luokkatasolle, pidimme tärkeänä, että saamme mukaan hankkeeseen opettajia alkuopetuksesta alkaen. Esikouluopettajia emme valitettavasti saaneet, mutta uskomme, että alkuopettajien ammattitaitoinen ryhmä pystyi ottamaan esiopetuksen tarpeet huomioon ohjeissaan. Materiaalin tuottamisen lisäksi tarvitsimme jokaisen koulun käyttöön 3D-tulostimet. Nämä asiat hoidettiin kuntoon hankkeen kautta.

On ollut hienoa huomata, kuinka innokkaasti opettajat lähtevät mukaan kehittämistyöhön. Työtä on tehty kolmessa tiimissä, ja tiimien työ mallinnuksen ja tulostamisen osalta alkaa olla valmis. Opintopolku tuntisuunnitelmineen ja ohjeineen on ilmestynyt kaikkien saatavaksi Opentunti -palveluun. Vaikka työ ei ole täysin valmis, materiaali on jo käytettävissä. Sieltä voi poimia omaa ja oppilaiden taitotasoa vastaavan paketin ja toteuttaa sen. Suunnitelmissa nivotaan yhteen laaja-alaisesti eri oppiaineiden osaamistavoitteita. Opentunnista löytyy ohjeet alkaen tulostimen käyttöönotosta. Tuntisuunnitelmia tulee myös muilta STEAM -oppiaineiden alueilta ja niistä pyritään saamaan laajoja kokonaisuuksia. Opettajat ovat testanneet suunnitelmia kohderyhmissä ja jatkokehittäneet niitä tarvittaessa.

Avoimuus on yksi hankkeemme kulmakivistä. Olemme alusta alkaen olleet sitä mieltä, että kaikki tuottamamme materiaali tulee olla avoimesti kaikkien käytettävissä. Toivottavasti materiaali otetaan käyttöön myös muissa kunnissa ja sitä parannetaan käyttökokemusten karttuessa.

-Keijo Einiö

Digitalisaation yhteiskunnallinen retoriikka ja koulujen käytänteet

Kasvatustieteen alalla tehdään paljon tutkimusta niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Tutkimustietoon on kuitenkin hankala päästä käsiksi yliopistomaailman ulkopuolelta. Tähän kirjoitukseen olemme tiivistäneet kahden tieteellisen julkaisuprosessin läpaisseen digitalisaation johtamiseen liittyvän tutkimusartikkelin päätulokset.

Koulutuksen ja koulun digitalisaatiota on perusteltu monenlaisista lähtökohdista käsin. Koulun digitalisaatiota ohjataan erilaisilla koulutuspoliittisilla asiakirjoilla, jotka ovat suunnattu paikallisviranomaisille, rehtoreille ja opettajille. Tutkijat Antti Saari ja Janne Säntti ovat sukeltaneet syvemmälle näiden asiakirjojen retoriikkaan ja vastaavat tutkimuksessaan kysymykseen: Miten koulun digiloikkaa perustellaan?

Koulujen digitalisaation taso ja käytänteet vaihtelevat suuresti, ja koulujen tilasta on monella mielipide. Koulujen toiminnan mittaaminen on kuitenkin haasteellista, eikä siihen ole olemassa yhtä kaikenkattavaa mallia. Lakkalan ja Ilomäen tutkimusartikkelissa esitellään yksi malli, jolla koulujen käytänteisiin on mahdollista päästä käsiksi.

 

Miten digitalisaatiota perustellaan koulutuspoliittisissa asiakirjoissa?

Antti Saari ja Janne Säntti (2018) ovat tutkineet suomalaisia koulutukseen liittyviä asiakirjoja niissä käytetyn retoriikan näkökulmasta. Asiakirjat käsittelevät digitalisaatiota osana suomalaisen koulutusjärjestelmän kehittymistä. Tutkimusaineistona käytettiin uusimpia asiakirjoja, jotka ovat lähtöisin Opetushallituksesta- ja ministeriöstä, Helsingin kaupungilta, asiantuntijaryhmiltä, säätiöiltä ja OAJ:lta. Dokumentit edustavat siis laajasti eri toimijoiden – hallinnon, eturyhmien, koulutusjohtajien, tutkijoiden ja ICT-alan yritysten – näkemyksiä koulun digitalisaatiosta. Tutkijoiden mukaan valitut dokumentit käsittelevät digitalisaatiota pääosin kahdesta näkökulmasta: ensimmäisessä näkökulmassa “digiloikka” nähdään koulujen kattavan tvt-infrastraktuurin rakentamisena ja toisessa digitalisaatio mahdollistaa yksilöllistä oppimista ilman ajan ja paikan rajoituksia tukevien uusien oppimisympäristöjen ja uudenlaisen pedagogiikan hyödyntämisen.

Tutkimusaineistosta löytyi kaksi erilaista lähtökohtaa, joilla paikallisia hallintoviranomaisia, rehtoreita ja opettajia pyritään vakuuttamaan digitalisaation välttämättömyydestä. Ensimmäisen lähtökohdan mukaan Suomen taloudellinen kilpailukyky on vaarassa, ja koulutusjärjestelmän tila on tähän yhteydessä. Toinen lähtökohta taas hieman kiistanalaisesti esittää, että suomalaisissa kouluissa suuntaudutaan pedagogisesti taaksepäin, sillä kansainvälisestikin huipputason opettajat ovat Euroopan tasolla haluttomimpia käyttämään TVT:aa opetuksessa. Väitettä on yritetty tukea esimerkiksi PISA-tuloksilla, joista tosin on tehty monenlaisia tulkintoja eri tarkoitusperiin.

Dokumenteissa käytetään paljon erottelevaa “ylistys ja syytös”-argumentointia, kun lukija pyritään saamaan samalle puolelle kirjoittajan kanssa. Teksteissä kuvataan suomalaisia opettajia huipputason ammattilaisiksi, joilla on korkeakoulutuksen tuoma vahva autonomia omaan työhönsä. Tällaisella yhteisen pohjan luonnilla pyritään valmistamaan lukijaa tulevaan kritiikkiin. Opettajien ylistyksen jälkeen nostetaankin esille suomalaisten opettajien haluttomuus TVT:n opetuskäyttöön, minkä ei pitäisi olla ammattitaitoisten opettajien tapaista. Lukijaa muistutetaan myös siitä, että yhteiskunta on investoinut suuresti digitaalisiin välineisiin, jotka opettajien vuoksi nyt ovat vailla käyttöä.

Kolmas tutkimuksessa tehty havainto on, että aineistoissa käytetään paljon verkosto-metaforaa assosiatiivisen argumentoinnin välineenä. Tämän tavoitteena on vakuuttaa lukija siitä, että yleisesti erillisinä pidetyt ilmiöt – tässä tapauksessa oppimisympäristöjen digitaalisuus ja kansantalouden kilpailukyky – liittyvät tiiviisti toisiinsa. Verkosto-metaforassa internet-yhteyksien, tietokoneiden ja mobiililaitteiden verkko leviää koko yhteiskuntaan ja sen rakenteisiin. Koulun tulisi sopeutua tähän muutokseen, jotta se ei jää ulkopuoliseksi maailmanlaajuisesta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Metaforan mukaan digitalisaatio mahdollistaa uuden avoimen oppimiskulttuurin, jossa oppimista tapahtuu kaikkialla ajasta ja paikasta riippumatta. Koulu sulautuu mukaan verkostoon tahtomattaankin, mutta pelkän spontaanin sulautumisen lisäksi digitalisoituminen vaatii myös aktiivista toimintaa ja muutoksia.

Saaren ja Säntin tutkimuksen kokoava havainto on, että koulun digitalisaatiota käsittelevissä asiakirjoissa käytetään erilaisia retorisia keinoja, kun paikallisviranomaiset, rehtorit ja opettajat pyritään saamaan vakuuttuneiksi digitalisaation välttämättömyydestä ja ryhtymään selkeisiin toimiin asian edistämiseksi. Siitä, onko asiakirjoissa käytetty retoriikka ollut tehokasta, ei ole suoraa tietoa, mutta viime aikoina opettajien asenne TVT:n opetuskäyttöä kohtaan on parantunut. Viime vuosina on myös tehty  huomattavia kehitysaskeleita hallinnon tasolla digitalisaation edistämiseksi. Erityisesti uusi opetussuunnitelma on saanut joidenkin kuntien ja kaupunkien opetustoimet tekemään opettajia velvoittavia linjauksia ja sääntöjä, siitä miten paljon digitaalista teknologiaa on käytettävä perusopetuksessa ja lukioissa. Onkin hieman ironista, että saman aikaisesti edelleen kuitenkin painotetaan suomalaisen opettajan autonomiaa ja kykyä tehdä oikeat päätökset omassa opetuksessaan.

 

Innovatiivisen, kehittyvän koulun malli; koulujen käytänteet ja digitalisaatio

Minna Lakkala ja Liisa Ilomäki (2018) ovat tutkineet, kuinka hyvin innovatiivisen, kehittyvän koulun malli tuo esiin koulujen hyviä käytänteitä sekä mahdollisia kehittämiskohteita sekä sitä, voidaanko mallin avulla tarkastella koulujen välisiä eroavaisuuksia digitalisaation näkökulmasta. Tutkimuksessa otettiin näkökulma siihen, miten teknologiaa on sovellettu koulujen  toiminnassa ja miten sitä hyödynnetään tai voisi hyödyntää pedagogiikan ja koulujen tietotyökäytänteiden kehittämisessä.

Lakkalan ja Ilomäen kehittämä Innovatiivisen, kehittyvän koulun malli (Innovative digital schoolmodel, IDI) perustuu useisiin aikaisempiin tutkimuksiin. Se rakentuu kuudesta osa-alueesta, joiden avulla koulun kehittämistä tai tilaa tarkastellaan: koulujen tavoitetaso (visiot), johtajuus, opettajayhteisön työskentelytavat (esim. yhteistyö, asiantuntijuuden jakaminen), pedagogiset käytänteet, tietotyökäytänteet (esim. koulun verkostoituminen, oppilaiden osallistaminen) ja digitaaliset taidot, tuki ja resurssit. Tutkimuksessa tarkasteltiin kolmen helsinkiläisen lähiökoulun toimintaa näiden kuuden kokonaisuuden näkökulmasta varsin kattavasti haastattelujen, opetuksen videoinnin sekä opettajille ja oppilaille tehtyjen kyselyjen avulla. Koulut olivat kaikki yhtenäiskouluja, mutta sosioekonomiselta taustaltaan hyvin erilaisia. Tutkimukseen osallistuivat kouluilta rehtorit, vakituisessa työsuhteessa olevat opettajat sekä 9. luokan oppilaat.

Tutkimuksessa voitiin mallin avulla luoda jokaisesta koulusta näkymä, jossa hyvät käytänteet nousivat esiin, ja toisaalta havaittiin myös kehittämiskohteita. Tutkimuksessa hyvin sijoittuneessa koulussa hyödynnettiin teknologiaa luovasti omiin tarpeisiin. Yksi kouluista oli vahvasti  kehitysmyönteinen, mutta siellä ei käytetty digitalisaation tarjoamia työkaluja muutoksen johtamisessa. Kolmas kouluista sai selvästi heikoimmat arvioinnit kaikilla osa-alueilla. Kahdella heikoimmin menestyneellä koululla teknologian käyttö oli yksittäisten opettajien varassa, eikä sitä oltu selvästi yhdistetty pedagogiikkaan.

Opettajien vastauksissa kiinnitti huomion opettajien omien TVT -taitojen arviointi. Peruskäyttö (sähköposti, tiedonetsintä ja sen prosessointi) koettiin olevan hyvin hallussa. Sen sijaan esimerkiksi blogien tuottaminen sekä virtuaalisten kokoustyökalujen ja erilaisten julkaisutyökalujen käyttäminen eivät olleet monenkaan vastaajan hallussa.  Nämä ovat kuitenkin monella työpaikalla jo nyt arkipäivää, ja samalla voidaan ajatella, että ne ovat kenties niitä työkaluja, joiden avulla tietotyötaitoja ja pedagogiikkaakin voisi kehittää digitalisaatiota hyödyntäen.

Tieto- ja viestintätekniikan käytössä ei opettajien vastausten mukaan ollut koulujen välisiä eroja, mutta sen sijaan oppilaiden vastausten mukaan kylläkin. Tutkijoiden mukaan tämä voisi selittyä osittain sillä, että joidenkin oppiaineiden kohdalla voidaan käyttää runsaasti teknologiaa, mikä osaltaan vaikuttaa vastauksiin. Samoin sillä voi olla vaikutusta, että 9.-luokkalaiset (vastaajajoukko) käyttävät ehkä muita luokka-asteita enemmän teknologiaa oppimiseen. Myös videoidusta aineistosta tehtyjen havaintojen ja opettajien teknologian käytöstä antamien vastausten välillä voidaan huomata ristiriita.  Opettajien vastausten perusteella teknologiaa käytettäisiin enemmän opetuksessa kuin mitä havainnoinnissa kävi ilmi. Syyksi tutkijat epäilivät opettajien tapaa ajatella teknologian hyödyntämistä opetuksessa enemmän välineenä toteuttaa opetustaan kuin oppimisen tai uuden tiedon luomisen apuna.

Eroja koulujen välillä löytyi myös oppilaiden osallistamisesta. Vain yhdellä tutkittavalla koululla oli selkeä toimintamalli, jossa myös oppilaat nähtiin aktiivisena osana koulun toimintakulttuuria. Oppilailla oli rooleja ja vastuutehtäviä, joiden avulla heidät sitoutettiin koulun toimintaan. Tämän tuloksen valossa on hyvä muistaa, että perusopetuksen opetussuunnitelmiin on kirjattu vahvasti oppilaiden osallistaminen koulun toimintaan ja sen kehittämiseen, joten siksi tulos on syytä huomioida.

Tutkimuksen mukaan  koulut, joissa opettajilla oli vahva käsitys ja sitoutuminen koulun tavoitetasoon (visioiden taso), pärjäsivät hieman paremmin myös mallin muissa osa-alueissa. Voidaan siis kenties ajatella, että henkilöstön tietoisuus koulun tavoitteista sekä sitoutuminen niihin antaa tukea kaikkeen koulun kehittämiseen.

Tutkimus avaa mielenkiintoisen näkökulman koulun kehittämiseen ja tarjoaa yhden työkalun, jonka avulla voi omaa toimintaa arvioida ja etsiä kehittämiskohteita. Kuuden osa-alueen samanaikainen kehittäminen ei liene järkevää, mutta arvioimalla osa-alueita säännöllisesti, voi keskittyä kulloinkin olennaiseen ja luoda kenties pidemmän aikavälin suunnitelmia. Näin henkilöstön voi olla helpompi sitoutua, kun on jo selvillä, mitä seuraavan nurkan takaa tulee vastaan. Jäin pohtimaan, miten yksittäinen koulu voi tätä itsearviointina mahdollisimman objektiivisesti, siitä toivottavasti saamme kuulla tulevaisuudessa lisää.

Jenni Airola ja Tanja Jurvanen

Referoidut artikkelit:

Ilomäki, L., & Lakkala, M. (2018). Digital technology and practices for school improvement: innovative digital school model. Research and Practice in Technology Enhanced Learning, 13(1), 25. https://doi.org/10.1186/s41039-018-0094-8

Lisää samasta aiheesta: Ilomäki, L., & Lakkala M. (2011). Koulu, digitaalinen teknologia ja toimivat käytännöt. Teoksessa M. Kankaanranta & S. Vahtivuori-Hänninen (toim.), Opetusteknologia koulun arjessa II (s. 47 – 67). Jyväskylä: Koulutuksen tutkimuslaitos, Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/37469

Saari, A., & Säntti, J. (2018). The rhetoric of the ‘digital leap’ in Finnish educational policy documents. European Educational Research Journal, 17(3), 442–457. https://doi.org/10.1177/1474904117721373 (vain abstrakti vapaasti luettavissa)

 

Bett2019

Lontoossa järjestetyistä Bett-messuista on kulunut nyt pari viikkoa. Ensikertalaisena valtavassa tapahtumassa oli vaikea päättää, mitä olisi mennyt katsomaan tai kuulemaan, kun kaikkea oli niin paljon. Nähty ja kuultu vaati hieman sulattelua ja ajatusten vaihtoa kanssamatkustajien kanssa, ja nyt on aika kirjoittaa havainnoista.

Messuilla AR- ja VR-sovellukset ja -välineet olivat vahvasti esillä sekä näytteilleasettajien pisteillä että esityksissä. Olin seuraamassa Abdul Chohanin (The Olive Tree School) esitystä, jossa hän esitteli käyttämiään AR-sovelluksia iPadille. Chohanin kokemus oli, että sovellusten käyttö lisää oppilaiden luovuutta, mielikuvitusta ja sitoutumista koulutyöhön. Esiteltyjen sovellusten avulla oppilaat pystyivät esimerkiksi itse rakentamaan lisättyä todellisuutta valmiiden tai itse piirrettyjen kuvien avulla, tutustumaan ihmisen anatomiaan ja vierailemaan luokkahuoneeseen ilmestyvän aukon kautta esimerkiksi Kiinan muurilla. Monet sovellukset olivatkin hauskan oloisia, mutta tarkemmin ajateltuna sovellusten pedagoginen hyöty jäi hiukan heppoiseksi.

20190125_115820
Ar-sovelluksia koulukäyttöön

Toinen paljon esillä ollut asia oli tekoäly (AI). Monia oppimisympäristöjä ja ohjelmia myytiin kertoen niiden hyödyntävän tekoälyä ja oppimisanalytiikkaa. Kovin paljoa oikein/väärin-arviointia syvempään analyysiin moni ohjelma ei kuitenkaan pystynyt. Tekoälyn roolin uskottiin kuitenkin tulevaisuudessa olevan merkittävä arvioinnissa ja oppimisen yksilöllistämisessä. Yksi hämmentävimpiä asioita messutarjonnassa omasta näkökulmasta oli tekoälyn ja kasvojentunnistuksen hyödyntäminen oppilaiden luokkahuonetyöskentelyn havainnoinnissa. Ohjelman kerrottiin tallentavan yksilöimätöntä tietoa oppilaiden sitoumisesta oppimiseen kasvon ilmeiden perusteella. Tämän datan avulla opettaja saisi tietää, miten tehokasta hänen opetuksensa oli.

Micro:bit-kilpailun tuotoksia
Micro:bit-kilpailun tuotoksia

Messuilla oli paljon myös Maker-kulttuuriin ja robotiikkaan liittyviä messupisteitä ja esityksiä. Micro:bitin pisteellä oli esillä koululaisten töitä, jotka oli tehty kilpailua varten. Kävin myös kuuntelemassa esityksen, jonka aiheena oli STEM-oppiminen käyttäen leikillisiä konkreettisia välineitä, tässä tapauksessa Legoja.  Maria Gkountouma (Euroopan komissio) esitteli tarinallista lähestymistapaa ohjelmointiin (novel engineering). Työskentelyn lähtökohtana on tarina, jonka sankarilla on jokin haaste. Tiivistettynä, oppilaiden tehtävänä on suunnitella haasteeseen ratkaisu, joka toteutetaan esimerkiksi rakentamalla ja ohjelmoimalla sopivanlainen robotti. Lisäksi pakopeli-intoilijana mieleeni jäi Gnkountouman esittelemä malli pakopelien käyttöön perusopetuksessa.

 

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kävin myös kuuntelemassa esitystä vuoden 2018 koulutuksen trendeistä. Helene Moranin (Shift Learning) esityksessä asiaa tarkasteltiin Iso-Britannian kontekstissa keskittyen yli 16-vuotiaiden koulutukseen. Tehdyn selvityksen mukaan aiempaan vuoteen verrattuna suurempi määrä perusasteen (engl. primary and secondary education) opettajia uskoi teknologialla olevan positiivinen vaikutus koulutukseen. Toisella ja korkea-asteella (engl. further and higher education) näkemys oli vielä positiivisempi. Nousevia trendejä toisen ja korkea-asteen koulutuksessa olivat oman laitteen käyttö opiskelussa (BYOD), oppimisanalytiikan käyttö, 3D-tulostus, mobiilioppiminen ja AR/VR. Uusien innovaatioiden käyttöä selvityksen mukaan rajoitti erityisesti oppilaitosten infrastruktuuri, rahoituksen ja opettajien osaamisen puute. Samansuuntaisia havaintoja voisi mielestäni tehdä myös suomalaisessa kontekstissa.

20190125_153849

Muita messuilla paljon esillä olleita asioita olivat erilaiset Wilman tapaiset alustat ja ratkaisut, jotka kokoavat kaikki käytössä olevat välineet yhteen. Yleisesti ottaen messujen tarjonta oli suunnattu pääosin Iso-Britannian kouluihin, mutta myös suomalaiseenkin koulun sopivia asioita löytyi. Monessa oppilaiden käyttöön suunnatussa sanallista materiaalia sisältävässä työkalussa ensimmäisenä vastaan tulee kieli. Mullistavia uusia innovaatioita messuilta ei löytynyt vaan suurin osa tarjonnasta on jo tuttua, vaihtoehdot vain ovat lisääntyneet ja mahdollisesti hinnat tulleet alaspäin. Hauskoja välineitä puuhasteluun olisi löytynyt paljon, mutta monesti tuotteiden pedagoginen arvo jäi alhaiseksi.

-Jenni Airola

Tulossa: Kuntadigi webinaari

Miten kunnissa ”digiloikataan”? Miten lähdetään liikkeelle, vältetään karikot ja saadaan tuloksia aikaiseksi? Mistä saa tukea kehittämiseen ja mistä tietää, mihin kannattaa keskittyä? Tule kuuntelemaan muutaman kunnan tarinaa ja samalla käymään keskustelua digiloikan mahdollisuuksista.

Webinaariin ei tarvitse ilmoittautua ennakkoon, pääset mukaan täältä.

Jos Zoom on palveluna uusi, niin voit halutessasi tutustua siihen täällä.

Ennakkotiedoista poiketen Riihimäkeä edustaa sivistysjohtaja Esa Santakallio.

Read more

#maailmanparasope

Nykyisen hallituksen OSAAMINEN JA KOULUTUS 1 -kärkihankkeen yhtenä tavoitteena on ollut opettajien perus- ja täydennyskoulutuksen uudistaminen. Tätä tavoitetta varten Opetus- ja kulttuuriministeriö asetti Opettajankoulutusfoorumin vuosille 2016-18. Toimintamalli, jossa suuri joukko erilaisista tulokulmista asiaa tutkailevaa toimijaa kohtaavat saman pöydän äärellä on jopa maailmanlaajuisesti uutta. Mallin toimivuudesta, vaikuttavuudesta ja tavoitteiden toteutumisesta Kansallinen koulutuksen arviointikeskus (KARVI) teki arvioinnin, joka julkaistiin 18.12.2018.

Arvioinnin kokonaisuudessaan voi lukea täältä https://karvi.fi/publication/maailman-parhaiksi-opettajiksi-vuosina-2016-2018-toimineen-opettajankoulutusfoorumin-arviointi/.

Tässä kirjoituksessani pohdin etenkin opettajankoulutuksen uudistamiseen liittyviin kysymyksiin ja toimenpide-ehdotuksiin julkistamistilaisuudessa käydyn keskustelun sekä omien ajatusteni valossa.

Arviointiraportti toistaa sen, mitä monet muutkin tutkimukset ovat osoittaneet (mm. TALIS2013). Suomalaisten opettajien pohjakoulutus on maailmanlaajuisesti verrattuna korkeaa, haluttua ja opettajan ammatti on arvostettu. Opettajan uran voidaan ajatella kestävän useita kymmeniä vuosia. Kun pohtii työelämän, digitalisaation, tiedon tai vaikkapa opetussuunnitelmien muutoksia vuosikymmenten aikana on selvää, että vankkakaan pohjakoulutus ei tarjoa riittävää tukea koko uralle. Tarvitaan systemaattista koulutusta uran kaikkiin vaiheisiin.

Koulutuksellinen jatkumo edellyttää entistä enemmän opettajankoulutusta tarjoavien yksiköiden ja opetuksen järjestäjien yhteistyötä. Työelämään siirtymisen on tapahduttava niin, että uran alkuvaiheessa olevat opettajat eivät tunne olevansa yksin. Perehdytys uran alkuvaiheessa on valitettavasti vielä suomalaisessa koulukulttuurissa hieman vieras käsite. Monessa Euroopan maassa on tähän selkeä rakenne ja malli. Meillä toki opettajien peruskoulutukseen kuuluu opetusharjoitteluja, mutta ne eivät ehkä kokonaan pysty avaamaan opettajan työn moninaisuutta. Etenkin uran ensimmäisinä vuosina tuo moninaisuus voi olla yllätys.  Perehdytys ei voi olla vain koulun rutiinien selvittämistä, järjestyssääntöjä tai kahvinkeittovuorojen jakoa. Siinä pitää olla myös ammatillista tukea, mentorointia, tiimiopettajuutta ja mahdollisuus vaikka yliopistoyhteistyöhön. Näin työelämään siirtyminen olisi luonteva osa koulutusta.

Uran aikainen kouluttautuminen nousi sekä arviointiraportissa että julkistamistilaisuudessa käydyissä keskusteluissa ja puheenvuoroissa esille.  Kouluttautumisen haasteita, jopa esteitä, todettiin olevan useita. Opetushenkilöstön voi olla vaikea päästä koulutuksiin esimerkiksi pitkien välimatkojen, taloudellisten syiden tai koulutustarjonnan vähäisyyden  vuoksi. Toisaalta todettiin, että kouluttautumiseen ei ole ole olemassa selkeää rakennetta, joka tukisi sekä opetuksen järjestäjää että opettajaa osaamisen kehittämisen suunnittelussa ja toteutuksessa. Keskustelussa nousi myös täydennyskoulutuksen velvoittavuuden puute esille, pitäisikö jollain tavalla mahdollistamisen lisäksi velvoittaa opettajat nykyistä enemmän täydennyskoulutukseen. Haasteisiin  esitettiin ratkaisuksi lainsäädäntöä, erilaisia malleja, rahoitusta ja yliopistoyhteistyötä. On myös hyvä huomata, että moni este tai haaste ei ole vain opettajankoulutuksen ratkaistavissa; tarvitaan laajempaa yhteistyötä kasvatuksen ja opetuksen eri toimijoiden välillä.

Monissa puheenvuoroissa nostettiin esiin myös suomalaisen opettajan autonomia, tämä on sekä hyvä että huono asia. Jotta osaamisen kehittämiseen olisi kaikilla tasapuoliset mahdollisuudet koko uran ajan ja toisaalta myös säännöllisesti velvoite kehittää osaamistaan, tarvitaan yhteisymmärrystä ja keskustelua, varmasti myös jostain vanhasta luopumista. Autonomia ei saa mennä oppilaiden tasa-arvon edelle, mutta toisaalta osaamista tulee ajatella myös yhteisön sisällä. Kaikkien ei tarvitse osata kaikkea.

Jotta koulun tasolla olisi mahdollista pohtia osaamisen kehittämistä, pitää siitä olla tietoa. Tämän tiedon saamiseksi jokaisella opettajalla tulisi olla henkilökohtainen kehittämis- ja koulutussuunnitelma, jota tarkastellaan säännöllisesti. Lisäksi tarvitaan malleja, jotka mahdollistavat tarvittavan täydennyskoulutuksen. Koulutukseen ja itsensä kehittämiseen on myös perinteisten kurssipäivien rinnalle tuotava muita mahdollisuuksia. Tutoropettajatoiminta on yksi hyvä esimerkki täydennyskoulutuksessa. Siinä tuki tulee opettajan tuo, arjen tilanteisiin. Näin oppia voidaan suoraan kokeilla käytännössä, ja veikkaan, että aika usein sekä tutor että tutoroitava oppivat uutta. Myös erilaisten tutkimus- ja kehittämishankkeisiin osallistuminen on osaamisen kehittämistä samoin erilaiset verkostot. On hyvä myös muistaa digitalisaation tuomat mahdollisuudet koulutuksen järjestämisessä: aina ei tarvitse lähteä päiväksi koulutukseen, vaan joskus hyvin suunniteltu verkko-opiskelu on jopa tehokkaampi tapa. Mutta pohjalla pitää olla tieto siitä, mitä kouluyhteisössä tarvitaan.

Opettajien täydennyskoulutuksesta puhuttaessa väistämättä tulee mieleen, että onko tarpeen keppi vai porkkana, jotta opettajat innostuisivat kouluttautumaan ja toisaalta opetuksen järjestäjät kustantamaan koulutusta. Itse ajattelen, että porkkana on tehokkaampi. Meillä tulisi olla entistä paremmin mahdollisuus myös siihen, että opettaja, joka kehittää itseään tai työyhteisöään, myös hyötyisi esimerkiksi taloudellisesti tästä. Nyt vain harvat lisäkoulutukset automaattisesti tuottavat palkan lisää, paitsi jos opetuksen järjestäjä niin päättää. Tämä siis ainakin varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen puolella. Perusopetuksessa ainoa tunnustettu osaaminen on kaksoiskelpoisuus, josta saa pienen lisäkorvauksen kuukausipalkkaan. Saman laajuisesta erikoistumiskoulutuksesta vastaavaa korvausvelvoitetta ei ole, vaan asia on siis työnantajan päätettävissä. Virkaehtosopimuksen uusiminen ei ole yksinkertainen asia, mutta olisi tämänkin arviointiraportin valossa hyvä pohtia opettajan uraa, kehitysmahdollisuuksia ja elinikäistä oppimista nykymaailman silmin. Monipuolinen osaaminen on työyhteisön etu; joku on hyvä aineenhallinnassa, mutta tarvitaan myös muuta osaamista. Erilaisen osaamisen arvottaminen ei liene kenenkään etu.

Kaiken kaikkiaan KARVIn tuottama arviointiraportti on mielenkiintoista luettavaa myös opetuksen järjestäjille. Se antaa uusia näkökulmia opettajuuteen, osaamisen kehittämiseen sekä tulevaisuuteen. Hyvät opettajat tarvitsevat myös mahdollisuutta itsensä kehittämiseen. Näin myös työssäjaksaminen varmasti paranee. Kehittämiseen taas tarvitaan rakenteita, tietoa, resurssia ja varmasti myös ihan puhdasta rahaa. Näkisin myös, että myös monipuolinen yhteistyö kaikkien opetuksen parissa toimivien kesken on ensisijaisen tärkeää.

Matka kohti maailman parhaita opettajia ei ole mahdoton, mutta siihen tarvitaan paljon ihmisiä.

Kasvatustieteen päivät 2018: oppimisympäristöt

Perinteisesti keskustelu oppimisympäristöistä on liittynyt niiden suunnitteluun tai opetustilojen viihtyisyyteen tai käytettävyyteen. Keskustelun pohjaksi on myös hyvä saada toisenlaista näkökulmaa. Seuraavassa on muutamia nostoja Kansallisten kasvatustieteen päivien koulun kehittämisen teemaryhmän oppimisympäristöjen osuudesta.

Perjantaina 16.11. koulun kehittämisen teemaryhmässä oli aiheena oppimisympäristöt, joita erikoistumiskoulutuksissakin paljon pohditaan. Erilaisten oppimisympäristöjen mielekkyydestä käydään toisinaan vilkastakin keskustelua. Uusista, usein avoimista, ympäristöistä tutkimustuloksia on luonnollisesti vielä vähän. Tutustumisen arvoinen on Tampereen yliopistosta valmistunut Aino Malisen gradu (http://tampub.uta.fi/handle/10024/103689), jossa hän tutkii oppilaiden kokemuksia avoimesta oppimisympäristöstä. Oppilaiden kerronnan pohjalta löytyi viisi erilaista paikkatuntemusta avoimesta oppimisympäristöstä. Paikkatuntemuksella tarkoitetaan oppilaan kokemaa tunnetta jostain oppimisympäristön paikasta. Oppilaiden nimeämät paikkatuntemukset olivat touhukkuus, miellyttävyys, tuttuus, erillisyys ja jännitteisyys.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että oppilaat kokivat avoimen oppimisympäristön pääosin miellyttävänä, mutta vuorovaikutus kaikkien oppilaiden kanssa oli erilaista kuin perinteisessä luokkatilassa. Tämä saattoi aiheuttaa erillisyyden tunnetta. Luonnollinen vuorovaikutus kaikkien luokan oppilaiden kanssa saattoi jäädä avoimessa ympäristössä vähäisemmäksi, mikäli opettaja ei huomioi tätä tarpeeksi esimerkiksi tehtävän annossa. Toimintaa suunniteltaessa on valittava työtavat ja ryhmät siten, että oppilaat ovat kanssakäymisissä erilaisissa ryhmissä tai pareissa. Myös oppilaiden fyysinen sijoittuminen avoimessa ympäristössä erilaisiin pieniin ryhmiin vähentää kanssakäymistä. Tutkimuksen mukaan on hyvä  kiinnittää huomiota siihen, ettei tietyistä paikoista tule liian suosittuja (kiirehtiminen mielekkääseen paikkaan saattaa aiheuttaa jännittyneisyyttä), toisinaan oppilaille voi ennakkoon määrätä paikat vaikkapa tehtävän mukaan ja näin välttää kiirehtimistä. Tutkimus tarjoaa hyvää keskustelun pohjaa niihin tilanteisiin, kun siirrytään uuteen ympäristöön, mitä pitää huomioida ja millaisia asioita on syytä ehkä pohtia ennakkoon.

Toinen kiinnostava esitys liittyi opetustilojen ulkopuolisiin koulun ympäristöihin. Minna Lumme Aalto-yliopistosta esitteli Kasvatustieteen päivillä kokeilua, jossa yläkoulun oppilaat muotoilivat uudelleen välitunnin. Muotoilun kohteeksi oli valittu välitunti, sillä se on vapaammin muokattavissa kuin oppitunnit ja luokkatilat. Muotoiluprojektin rakenteena käytettiin monialaisia oppimiskokonaisuuksia. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää yhteissuunnittelun mahdollisuuksia kouluhyvinvoinnin kehittämisessä. Oppilaat kertoivat projektin aikana, että yleisesti heiltä kyllä koulussa kysytään mielipiteitä, mutta ne eivät lopulta näy toteutuksessa. Tämän kehittämisprojektin aikana oppilaiden osallistuminen tehtiin näkyväksi, ja tila luotiin juuri oppilaiden ehdoilla: oppilaat päättivät, että tilasta tehdään kahvila, johon he esimerkiksi suunnittelivat visuaalista ilmettä ja rakensivat penkkien prototyyppejä; lopuksi kahvila tehtiin yhteisillä talkoilla. Lisää koulujen muotoiluprojekteista: https://aaltodoc.aalto.fi/handle/123456789/34088.

Mielenkiintoista näkökulmaa koulun ulkopuolisiin oppimisympäristöihin toi esiin Leena Käyhkö Helsingin yliopistosta. Hän tarkasteli tutkimustuloksiinsa pohjautuen kriittisesti koulun ulkopuolisia oppimisympäristöjä osana koulun kehittämistä. Teemaryhmässä käydyn keskustelun pohjalta voidaan todeta, että koulun toiminnan (ja kehittämisen) pääpaino on aina oltava pedagogiikassa. Yritysten ja yrityksenkaltaisten toimijoiden kanssa tehtävässä yhteistyössä on toisinaan vaarana se, että koulun tarkoitus, tulevaisuudessa tarvittavat tiedot ja taidot, unohtuu. Yhteiskehittäminen, koulutusvienti, työelämään tutustuminen ja yrittäjyys, ehkä mieluummin yrittelijäisyys ovat kaikki tärkeitä taitoja, mutta tulevaisuuden työelämän tekijöitä valmennettaessa tulisi muistaa myös muut kuin taloudelliset näkökulmat, muuten menee lapsi pesuveden mukana. Itse pohdin, että vaarana on se, että unohdetaan koulun tietynlainen objektiivinen näkökulma maailmaan. Koulu ei ole ulkopuolella, vaikka tarkasteleekin asioita joskus hieman ulkopuolisin silmin. Koulua ei myöskään saa käyttää taloudellisin tai poliittisin perustein tehtävän kehitystyön koekenttänä, mutta toisaalta verkostoituminen ja yhteistyö ovat ensisijaisen tärkeitä. Yhteiskehittämisen pelisäännöt ja yhteinen, molempien toimintaa tukevat tavoitteet tulee olla selkeitä ja kirkkaina mielessä.

Leena Käyhkön ja Ritva Engeströmin artikkelia ei ole vielä julkaistu, mutta Leena Käyhkön väitöskirjaan “Kivi kengässä” -opettajat yrittäjyyskasvatuksen kentällä, voi tutustua täältä https://helda.helsinki.fi/handle/10138/158077.

Oppimisympäristöistä puhuttaessa on hyvä muistaa, että ne ovat muutakin kuin seiniä, tilaa ja kalusteita. Ne eivät rajoitu vain koulurakennusten sisään, niitä on kaikkialla rakennetusssa ja digitaalisessa maailmassa. On tärkeä pohtia erilaisten tilojen tarkoituksenmukaisuutta sekä sitä, että ne tukevat oppimista. Uusiin tiloihin siirryttäessä tulee myös toiminnan muuttua, tähän muutokseen tarvitaan aikaa. Lisäksi on hienoa saada aiheesta tutkittua tietoa, joka tukee toiminnan kehittämistä. 

Jenni Airola ja Tanja Jurvanen

Vierailijakynä: Joko saa arvioida?

Tässä Vierailijakynä-kirjoituksessa  Päivi Ruotsalainen esittelee Arviointimaata. Ruotsalainen on osallistunut Itä-Suomen yliopiston DigiErko-koulutukseen.

Opetussuunnitelman perusteet korostavat monipuolista, jatkuvaa ja oppimista tukevaa arviointia. Voisiko arviointi olla informatiivisen luonteen lisäksi myös hauskaa?

Opetussuunnitelman tuomien uusien tuulien myötä syntyi Joensuun normaalikoulussa Arviointimaa, joka mahdollistaa oppilaiden arviointitaidon harjoittelun sekä itsearviointien laatimisen mielikuvituksellisen kuvan keinoin. Ideana oli poistaa perinteinen arviointiin sisältyvä luokiteltavuus, innostaa uuden oppimiseen sekä tuoda esiin oppilaan vahvuuksia.

Arviointimaa on suunniteltu alkuopetusikäisille lapsille, mutta sitä voidaan käyttää eri ikäisten oppilaiden tai aikuisten kanssa. Itsearviointitaidon kehittyminen edellyttää vuorovaikutusta opettajan ja oppilaiden välillä. Ryhmässä käytyjen keskustelujen ja kuvaan tutustumisen jälkeen voivat oppilaat siirtyä tekemään omia arvioitejaan esimerkiksi digitaaliseen ympäristöön. Kuva houkuttaa sanoittamaan omaa osaamistaan.

Arviointimaan pedagogisesta käytöstä on tulossa julkaisu Arvot –hankeen loppuraportin yhteydessä. Asiasta innostuneet voivat hankkia kyseistä tuotetta kuvana tai digitaalisesti Itä-Suomen yliopiston Tulliportin harjoittelukoulun kautta. Lisätietoja voi kysellä sähköpostitse (paivi.ruotsalainen@uef.fi).

Arviointimaa

Kuva ©Eero Karvonen. Kaikki oikeudet pidätetään.

– Päivi Ruotsalainen

Katso myös posteri Arviointimaasta!