Vierailijakynä: Joko saa arvioida?

Tässä Vierailijakynä-kirjoituksessa  Päivi Ruotsalainen esittelee Arviointimaata. Ruotsalainen on osallistunut Itä-Suomen yliopiston DigiErko-koulutukseen.

Opetussuunnitelman perusteet korostavat monipuolista, jatkuvaa ja oppimista tukevaa arviointia. Voisiko arviointi olla informatiivisen luonteen lisäksi myös hauskaa?  

Opetussuunnitelman tuomien uusien tuulien myötä syntyi Joensuun normaalikoulussa Arviointimaa, joka mahdollistaa oppilaiden arviointitaidon harjoittelun sekä itsearviointien laatimisen mielikuvituksellisen kuvan keinoin. Ideana oli poistaa perinteinen arviointiin sisältyvä luokiteltavuus, innostaa uuden oppimiseen sekä tuoda esiin oppilaan vahvuuksia.  

Arviointimaa on suunniteltu alkuopetusikäisille lapsille, mutta sitä voidaan käyttää eri ikäisten oppilaiden tai aikuisten kanssa. Itsearviointitaidon kehittyminen edellyttää vuorovaikutusta opettajan ja oppilaiden välillä. Ryhmässä käytyjen keskustelujen ja kuvaan tutustumisen jälkeen voivat oppilaat siirtyä tekemään omia arvioitejaan esimerkiksi digitaaliseen ympäristöön. Kuva houkuttaa sanoittamaan omaa osaamistaan. 

Arviointimaan pedagogisesta käytöstä on tulossa julkaisu Arvot –hankeen loppuraportin yhteydessä. Asiasta innostuneet voivat hankkia kyseistä tuotetta kuvana tai digitaalisesti Itä-Suomen yliopiston Tulliportin harjoittelukoulun kautta. Lisätietoja voi kysellä sähköpostitse (paivi.ruotsalainen@uef.fi).

 Arviointimaa

Kuva ©Eero Karvonen. Kaikki oikeudet pidätetään.

– Päivi Ruotsalainen

Katso myös posteri Arviointimaasta!

 

Kasvatustieteen päivät 2018: Digitalisaatio ja oppiminen

Tampereella 15. – 16.11. järjestetyille Kasvatusieteen päiville osallistui väkeä Turun, Hensingin ja Itä-Suomen ylipistojen digierkoista. Tulevissa kirjoituksissa pohdimme päivien antia ja esittelemme mielenkiintoista uutta tutkimusta. Kaikki kirjoitukset löytyvät #kasvatustieteenpäivät2018-tägin alta.

Osallistuin ensimmäistä kertaa elämässäni Kansallisille Kasvatustieteen päiville Tampereella 15.-16.11.2018. Ensivaikutelma oli kuin Liisalla Ihmemaassa tai lapsella karkkikaupassa, kaikkea teki mieli valita, mutta toisaalta tuntui, että en osaa, enkä tunne maan tapoja. Sinänsä kuvaavaa on se, että olen toiminut kasvatuksen ja opetuksen alalla jo yli 20 vuotta, ja vasta nyt sain selville, että tällainen vuosittainen tapahtuma on olemassa. Kovin paljon en tavannut tuttuja rehtoreita tai opettajia, vaikka kotikaupungissani oltiinkin. Tilaisuus ei toki vedä vertoja vaikkapa Educan kaltaiselle megatapahtumalle mainostajineen, ilmaisine mukeineen ja tarroineen, mutta hyvin paljon alan uusinta tietoa ja tutkimustuloksia on kuultavissa ja keskusteltavissa. Ei ihme, että moni myytti ja uskomus elää kentällä niin vahvana. Toivottavasti vaikka erikoistumiskoulutuksen käyneet opettajat löytäisivät tiensä jatkossa näihin vuosittaisiin tapahtumiin.

Kuten totesin, teemaryhmien ja symposiumien tarjonta oli laaja, samaan aikaan oli useita mielenkiintoisia tapahtumia, mutta koitin keskittyä koulun kehittämiseen ja digitalisaatioon. Tosin yhden sivuloikan tein perjantaina, halusin kuunnella hetken Tero Aution opetussuunnitelmatutkimusta kenties ymmärtääkseni taas kerran paremmin suomalalaista opetussuunnitelmaa ja sen kehitystä. Opetussuunnitelmateorioiden äärelle on välillä hyvä palata, ja muistaa, mihin suomalainen peruskoulu nojaa. Minusta toisinaan tuntuu, että koetamme saada opetussuunnitelmaa toimimaan ihan väärässä viitekehyksessä, mutta tällä kertaa ei tästä sen enempää. Mikäli tämä teema kiinnostaa, kannattaa tutustua Tero Aution kollegoineen toimittamaan teokseen ”Opetussuunnitelmatutkimus : keskustelunavauksia suomalaiseen kouluun ja opettajankoulutukseen” (http://tampub.uta.fi/handle/10024/102624).

Digitalisaatio oppimisen edistäjänä tai estäjänä on herättänyt viime päivinä paljon keskustelua. Helsingin Sanomat nosti tämän aiheen melko näkyvästi esiin sunnuntaina 18.11.2018  Otsikointi oli raflaava: ”Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi”. Artikkeli pääsi melko nopeasti luetuimpien artikkeleiden joukkoon, enkä ihmettele. Artikkeli suomii vahvasti sekä perusopetuksen uutta opetussuunnitelmaa että ilmiöoppimista. Mielenkiintoiseksi artikkelin tekee se, että siinä oli esitelty vain pieni osa vielä julkaisematonta tutkimusta, jossa tutkittiin oppilaiden PISA-tuloksia vuosina 2012 ja 2015. Siis ajalta, jolloin uusi opetussuunnitelma ei vielä ollut edes käytössä. Toinen merkittävä asia on se, että perusopetuksen opetussuunnitelmassa ei missään kohtaa mainita sanaa ilmiöoppiminen. Puhutaan kyllä monialaisista oppimiskokonaisuuksista, laaja-alaisesta osaamisesta ja ajattelusta ja oppimaan oppimisen taidoista, mutta siis ei ilmiöoppimisesta.

Globaalin muutoksen äärellä kukaan tuskin kieltää sitä, että digitalisaatio ei olisi tärkeä osa koulua tai että ilmiön monipuolinen tarkastelu eri näkökulmista ei ole tärkeää. Uudenlaisten opettamistapojen ja erilaisten projektien suunnittelu, tekeminen ja arviointi vaativat myös opettajilta uusia lähestymistapoja. Tästä ilmestyy syksyn aikana Lasse Erosen, Kari Sormusen ja Sirpa Kokon artikkeli. Artikkelista saamani pienen esimaun mukaan voisi todeta, että myös monialaisessa oppimiskokonaisuudessa opettajalla tulee olla koko ajan narut itsellään. Aikaisemmin se naru oli yksi paksu köysi, jossa jokainen oppilas roikkui kukin tyylillään, mutta ehkä monialaisuudessa kyse on kimpusta erilaisia naruja, joista jokainen pitää kiinni, ja opettajan tulisi kaikkia vetää samaan aikaan. Tämä on paljon haastavampaa ja vaatii harjoittelua. Mikäli toimintaan lähdetään ”katselemaan, mitä tuleman pitää”, voi prosessia olla vaikea arvioida myöhemmin. Lisäksi tavoitteiden asettelu, aikataulu, itsearviointi, suunnittelu, vuorovaikutus ja muu vaatii pohdintaa sekä ennen, jälkeen ja prosessin aikana. Kaikki nämä lienevät niitä tulevaisuudessa tarvittavia laaja-alaisen osaamisen palasia. joita koulussa tulisi opettaa varsinaisten oppisisältöjen kautta.

Digitalisaatio yksinään ei tuo avainta tähän, mutta toimii hyvin apuvälineenä silloin, kun se on pedagogisesti perusteltua. Monen ohjelman, laitteen ja sovelluksen käyttö on vasta harjoittelun asteella, siksi onkin tärkeä pohtia, milloin tekniikka tuo tarvittavan lisäarvon ja mitä sillä tuotetaan. Esimerkiksi Kimmo Koiviston esittelemä ActionTrack –sovellus lisäsi 8.luokkalaisten oppilaiden liikuntaa, mutta toisaalta vaikutusta itse oppimiseen ei ole tutkittu. Tarvitaan paljon enemmän kokeiluja ja tutkimusta niiden vaikuttavuudesta, vasta silloin voidaan ehkä päätellä, milloin digitalisaatio tukee oppimista ja milloin ei.

Moni digitalisaation ja oppimisen yhteyteen liittyvä ”tieto” perustunee tällä hetkellä yksilöiden kokemuksiin ja havaintoihin, tätä tukee ainakin Leila Pehkosen esittelemä kirjallisuuskatsaus, jonka tulos oli viiltävä. Tutkijat olivat tietyin asiasanoin haarukoineet englanninkielisiä artikkeleita, joissa esiteltiin digitalisaation ja oppimisen yhteyttä.  Lähes 2000 seulotun artikkelin joukosta lopulta vain 13 päätyi tarkempaan luentaan. Näiden 13 artikkelin perusteella tutkimustulokset ovat kovin ristiriitaisia, osan mukaan digitalisaatiolla on myönteisiä vaikutuksia oppimiseen osan mukaan kielteisiä, osin jopa neutraaleja. Vahvaa tutkimusnäyttöä ei siis oikeastaan ole suuntaan tai toiseen. Toisaalta pohdin, että onko digitalisaation tarkoituskaan nostaa kovin paljon oppimistuloksia, se on mielestäni enemmänkin työväline, jonka käyttöä harjoittelemme kouluissakin. Oppimistulosten lasku ei myöskään ole mielekästä, mutta oppiminen, osaaminen ja koko yhteiskunta ovat kokeneet viime vuosina sen verran muutoksia, että perinteisten oppimistulosten mittareiden lisäksi tarvitsemme varmasti myös uusia mittareita.

Maailmanlaajuisista oppimistuloksista puhuttaessa usein vedotaan PISA –tutkimuksen tuloksiin. Suomi on edelleen tuon tutkimuksen kärkipäässä, vaikka laskua huippuvuosista on tullutkin. Syitä laskuun voi olla monia, uusi opetussuunnitelma tuskin ainoa. Oppimistulosten laskua enemmän olisin huolissani koulujen eriarvioistumisesta ja jonkinlaisesta polarisaatiosta. Sara Juvosen, Venla Berneliuksen ja Heidi Vartiaisen artikkeleihin kannattaa tutustua puhuttaessa koulujen eriytymisestä. Alueellinen segregaatio johtaa oppilaiden eriytymiseen, oppimistulosten heikkouteen, koulushoppailuun tai muuttopäätöksiin. Jotta kaupungin sisäisesti alueet olisivat tasa-arvoisia vetovoimatekijöiden suhteen, on syytä miettiä erilaisia työkaluja tämän em. syklin purkamiseksi. Kansainvälinen MAPS –projekti pyrkii löytämään ja tuottamaan näitä työkaluja (https://www.nordforsk.org/en/programmes-and-projects/programmes/education-for-tomorrow-1/mixed-classes-and-pedagogical-solutions-maps).

Loppujen lopuksi voisin todeta, että monesta asiasta tarvittaisiin entistä enemmän tutkimusta kotimaisen opetuksen kentältä. Olisikin hienoa, jos entistä enemmän koulujen ja yliopistojen välinen yhteistyö vakiintuisi. Tämä varmasti tukisi sekä koulun kehittämistä että yliopistojen toimintaa. Tulevaisuudessa toivottavasti voisimme saada luotettavaa, tutkittua ja melko ajantasaista tietoa päätöksenteon pohjaksi. Tähän tarvitaan rohkeita kokeilijoita, ja myös niitä, jotka sujuvasti seilaavat sekä tieteen että käytännön maailmassa. Kuulostaa ihan erikoistumiskoulutuksen saaneilta opettajilta.

Tanja Jurvanen

Vierailijakynä: yläkoulun digipassi ja fysiikan ja kemian ViLLE-kursseja

Tästä blogikirjoituksesta saa alkunsa uusi postaussarja: vieraskynä. Sarjassa julkaistaan erityisesti Oppiminen ja opettaminen digitaalisissa ympäristöissä -erikoistumiskoulutuksissa opiskelevien ja niistä valmistuneiden opettajien tekemiä kehittämistyöstä kertovia postereita ja tekstejä.

Ensimmäisessä julkaisussa on Turun toisesta erikoistumiskoulutuksesta valmistuneen Pauliina Pääkkösen tekemä posteri, joka kertoo hänen tekemästään kehittämistyöstä yläkoulun puolella.

Pauliina_Pääkkönen_posteri

Posteri PDF-muodossa

Mikä on digiloikaksi kutsutun reformin oikea nimi?

Valtakunnallisen DigiERKO -verkoston syystapahtuma Turussa syyskuun alussa alkoi paneelikeskustelulla, johon osallistuivat Teemu Lehtonen Vaasan kaupungin sivistystoimesta, Anne-Maria Korhonen Hämeen ammattikorkeakoulusta sekä Minna Lakkala ja Sami Paavola Helsingin yliopistosta. Keskustelussa puhetta johti Aleksi Lahti.

DSC_1526
Torstaina digierkot kokoontuivat seuraamaan paneelikeskustelua digiloikasta ja kansallisesta loikkatilanteesta Turun yliopistolle.

Keskustelussa nousi esiin monta kärkästä väitettä ja kysymystä, jotka summaavat digiloikan nykytilannetta. Käsitteenä digiloikka ei kelvannut kellekään ja paneeli pohti parempaa nimeä käynnissä olevalle reformille.

Seuraavassa muutamia nostoja keskustelusta:

Opetuksen digitalisoitumisessa on käytetty yllättävän vähän järkeä. Kunnat sekoilevat asian kanssa tyhjiössä ja samalla eriarvoisuus perusopetukseen eri puolilla Suomea osallistuvien lasten välillä kasvaa. Keskittyminen puuttuu.

Millaiseen maailmaan perusopetukseen osallistuvia lapsia ja nuoria kasvatetaan? Voiko edes määritellä enää sellaisia perustaitoja, joiden opettamiseen tarvitaan peruskoulua? Oleellisinta lienee epävarmoissa ja tuntemattomissa tilanteissa pärjääminen sekä sinnikkyys. Työelämä on täynnä digiä, ei siis voi valita olla digitön, vaan jokaisen on hallittava digitaalisia välineitä jossain määrin. Nämä välineet kehittävät myös toimintakulttuuria esimerkiksi kouluissa yhteisöllisempään suuntaan.

Hankerahoitus on ongelmallista siinä mielessä, että kehittämisresurssi menee innovatiivisten hakemusten perusteella sinne, missä jo toimitaan ja tehdään opetuksen ja oppimisen sekä digitalisaation kanssa töitä. Opettajien osaamista ei seurata järjestelmällisesti. Paneelissa kaivattiin jopa koulutarkastajia valvomaan digipedagogiikan laatua, mutta tämä ei saanut kaikilta kannatusta.

Opetuksen kehittämiseen kaivataan kehittämisyksikköä tai -toimijaa. Jonkun elimen pitäisi johtaa ja seurata digipedagogista kehittämistyötä valtakunnallisesti. Opettamista pitäisi ajatella enemmän kehittämistyönä, niin että koulujen arjessa olisi enemmän kehittämistä jo nykyisellään, ilman että kehittämiseen haetaan erillistä lisäresurssia. Johtajuuden lisäksi paneelissa kaivattiin jakamista, niin että hyvät käytännöt olisivat kaikkien omaksuttavissa.

Millaisia ajatuksia paneelikeskustelun nostot herättävät? Mikä olisi digiloikkaa parempi nimi reformille?

Syystapahtuma Turussa ja katsaus tulevaan

Valtakunnallinen DigiErko-verkosto kokoontui Turussa 6.-7. syyskuuta. Turun yliopiston Oppiminen ja opettaminen digitaalisissa ympäristöissä -erikoistumiskoulutuksesta valmistui toinen vuosikerta ja paikalla oli myös Itä-Suomen ja Helsingin yliopistojen ”digierkoja” sekä alumneja.

DSC_1526
Torstaina digierkot kokoontuivat seuraamaan paneelikeskustelua digiloikasta ja kansallisesta loikkatilanteesta Turun yliopistolle.
digierkot_digikuvissa
Upeat valmistuneet digierkot digikuvissa ja huomion keskipisteessä.
rajattu_hanketori
Hanketorilla esiteltiin kehittämistehtäviä postereina, verkostoiduttiin ja suunniteltiin uusia hankkeita.
DSC_1545
Turun saaristo ja sää hellivät verkostoituvia laivaseminaarilaisia.

Valtakunnallinen DigiErko -verkostohanke järjestää lokakuussa kaikille avoimen webinaarin koulurakentamisesta. Tiedotamme webinaarista tarkemmin blogissa ja Twitterissä (#digierko) syyskuun aikana.

DigiErko-verkosto on mukana myös Kasvatustieteen päivillä marraskuussa sekä Educa-messuilla ja ITK’19-päivillä keväällä 2019.