Bett2019

Lontoossa järjestetyistä Bett-messuista on kulunut nyt pari viikkoa. Ensikertalaisena valtavassa tapahtumassa oli vaikea päättää, mitä olisi mennyt katsomaan tai kuulemaan, kun kaikkea oli niin paljon. Nähty ja kuultu vaati hieman sulattelua ja ajatusten vaihtoa kanssamatkustajien kanssa, ja nyt on aika kirjoittaa havainnoista.

Messuilla AR- ja VR-sovellukset ja -välineet olivat vahvasti esillä sekä näytteilleasettajien pisteillä että esityksissä. Olin seuraamassa Abdul Chohanin (The Olive Tree School) esitystä, jossa hän esitteli käyttämiään AR-sovelluksia iPadille. Chohanin kokemus oli, että sovellusten käyttö lisää oppilaiden luovuutta, mielikuvitusta ja sitoutumista koulutyöhön. Esiteltyjen sovellusten avulla oppilaat pystyivät esimerkiksi itse rakentamaan lisättyä todellisuutta valmiiden tai itse piirrettyjen kuvien avulla, tutustumaan ihmisen anatomiaan ja vierailemaan luokkahuoneeseen ilmestyvän aukon kautta esimerkiksi Kiinan muurilla. Monet sovellukset olivatkin hauskan oloisia, mutta tarkemmin ajateltuna sovellusten pedagoginen hyöty jäi hiukan heppoiseksi.

20190125_115820
Ar-sovelluksia koulukäyttöön

Toinen paljon esillä ollut asia oli tekoäly (AI). Monia oppimisympäristöjä ja ohjelmia myytiin kertoen niiden hyödyntävän tekoälyä ja oppimisanalytiikkaa. Kovin paljoa oikein/väärin-arviointia syvempään analyysiin moni ohjelma ei kuitenkaan pystynyt. Tekoälyn roolin uskottiin kuitenkin tulevaisuudessa olevan merkittävä arvioinnissa ja oppimisen yksilöllistämisessä. Yksi hämmentävimpiä asioita messutarjonnassa omasta näkökulmasta oli tekoälyn ja kasvojentunnistuksen hyödyntäminen oppilaiden luokkahuonetyöskentelyn havainnoinnissa. Ohjelman kerrottiin tallentavan yksilöimätöntä tietoa oppilaiden sitoumisesta oppimiseen kasvon ilmeiden perusteella. Tämän datan avulla opettaja saisi tietää, miten tehokasta hänen opetuksensa oli.

Micro:bit-kilpailun tuotoksia
Micro:bit-kilpailun tuotoksia

Messuilla oli paljon myös Maker-kulttuuriin ja robotiikkaan liittyviä messupisteitä ja esityksiä. Micro:bitin pisteellä oli esillä koululaisten töitä, jotka oli tehty kilpailua varten. Kävin myös kuuntelemassa esityksen, jonka aiheena oli STEM-oppiminen käyttäen leikillisiä konkreettisia välineitä, tässä tapauksessa Legoja.  Maria Gkountouma (Euroopan komissio) esitteli tarinallista lähestymistapaa ohjelmointiin (novel engineering). Työskentelyn lähtökohtana on tarina, jonka sankarilla on jokin haaste. Tiivistettynä, oppilaiden tehtävänä on suunnitella haasteeseen ratkaisu, joka toteutetaan esimerkiksi rakentamalla ja ohjelmoimalla sopivanlainen robotti. Lisäksi pakopeli-intoilijana mieleeni jäi Gnkountouman esittelemä malli pakopelien käyttöön perusopetuksessa.

 

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kävin myös kuuntelemassa esitystä vuoden 2018 koulutuksen trendeistä. Helene Moranin (Shift Learning) esityksessä asiaa tarkasteltiin Iso-Britannian kontekstissa keskittyen yli 16-vuotiaiden koulutukseen. Tehdyn selvityksen mukaan aiempaan vuoteen verrattuna suurempi määrä perusasteen (engl. primary and secondary education) opettajia uskoi teknologialla olevan positiivinen vaikutus koulutukseen. Toisella ja korkea-asteella (engl. further and higher education) näkemys oli vielä positiivisempi. Nousevia trendejä toisen ja korkea-asteen koulutuksessa olivat oman laitteen käyttö opiskelussa (BYOD), oppimisanalytiikan käyttö, 3D-tulostus, mobiilioppiminen ja AR/VR. Uusien innovaatioiden käyttöä selvityksen mukaan rajoitti erityisesti oppilaitosten infrastruktuuri, rahoituksen ja opettajien osaamisen puute. Samansuuntaisia havaintoja voisi mielestäni tehdä myös suomalaisessa kontekstissa.

20190125_153849

Muita messuilla paljon esillä olleita asioita olivat erilaiset Wilman tapaiset alustat ja ratkaisut, jotka kokoavat kaikki käytössä olevat välineet yhteen. Yleisesti ottaen messujen tarjonta oli suunnattu pääosin Iso-Britannian kouluihin, mutta myös suomalaiseenkin koulun sopivia asioita löytyi. Monessa oppilaiden käyttöön suunnatussa sanallista materiaalia sisältävässä työkalussa ensimmäisenä vastaan tulee kieli. Mullistavia uusia innovaatioita messuilta ei löytynyt vaan suurin osa tarjonnasta on jo tuttua, vaihtoehdot vain ovat lisääntyneet ja mahdollisesti hinnat tulleet alaspäin. Hauskoja välineitä puuhasteluun olisi löytynyt paljon, mutta monesti tuotteiden pedagoginen arvo jäi alhaiseksi.

-Jenni Airola

Tulossa: Kuntadigi webinaari

Miten kunnissa ”digiloikataan”? Miten lähdetään liikkeelle, vältetään karikot ja saadaan tuloksia aikaiseksi? Mistä saa tukea kehittämiseen ja mistä tietää, mihin kannattaa keskittyä? Tule kuuntelemaan muutaman kunnan tarinaa ja samalla käymään keskustelua digiloikan mahdollisuuksista.

Webinaariin ei tarvitse ilmoittautua ennakkoon, pääset mukaan täältä.

Jos Zoom on palveluna uusi, niin voit halutessasi tutustua siihen täällä.

Ennakkotiedoista poiketen Riihimäkeä edustaa sivistysjohtaja Esa Santakallio.

Read more

#maailmanparasope

Nykyisen hallituksen OSAAMINEN JA KOULUTUS 1 -kärkihankkeen yhtenä tavoitteena on ollut opettajien perus- ja täydennyskoulutuksen uudistaminen. Tätä tavoitetta varten Opetus- ja kulttuuriministeriö asetti Opettajankoulutusfoorumin vuosille 2016-18. Toimintamalli, jossa suuri joukko erilaisista tulokulmista asiaa tutkailevaa toimijaa kohtaavat saman pöydän äärellä on jopa maailmanlaajuisesti uutta. Mallin toimivuudesta, vaikuttavuudesta ja tavoitteiden toteutumisesta Kansallinen koulutuksen arviointikeskus (KARVI) teki arvioinnin, joka julkaistiin 18.12.2018.

Arvioinnin kokonaisuudessaan voi lukea täältä https://karvi.fi/publication/maailman-parhaiksi-opettajiksi-vuosina-2016-2018-toimineen-opettajankoulutusfoorumin-arviointi/.

Tässä kirjoituksessani pohdin etenkin opettajankoulutuksen uudistamiseen liittyviin kysymyksiin ja toimenpide-ehdotuksiin julkistamistilaisuudessa käydyn keskustelun sekä omien ajatusteni valossa.

Arviointiraportti toistaa sen, mitä monet muutkin tutkimukset ovat osoittaneet (mm. TALIS2013). Suomalaisten opettajien pohjakoulutus on maailmanlaajuisesti verrattuna korkeaa, haluttua ja opettajan ammatti on arvostettu. Opettajan uran voidaan ajatella kestävän useita kymmeniä vuosia. Kun pohtii työelämän, digitalisaation, tiedon tai vaikkapa opetussuunnitelmien muutoksia vuosikymmenten aikana on selvää, että vankkakaan pohjakoulutus ei tarjoa riittävää tukea koko uralle. Tarvitaan systemaattista koulutusta uran kaikkiin vaiheisiin.

Koulutuksellinen jatkumo edellyttää entistä enemmän opettajankoulutusta tarjoavien yksiköiden ja opetuksen järjestäjien yhteistyötä. Työelämään siirtymisen on tapahduttava niin, että uran alkuvaiheessa olevat opettajat eivät tunne olevansa yksin. Perehdytys uran alkuvaiheessa on valitettavasti vielä suomalaisessa koulukulttuurissa hieman vieras käsite. Monessa Euroopan maassa on tähän selkeä rakenne ja malli. Meillä toki opettajien peruskoulutukseen kuuluu opetusharjoitteluja, mutta ne eivät ehkä kokonaan pysty avaamaan opettajan työn moninaisuutta. Etenkin uran ensimmäisinä vuosina tuo moninaisuus voi olla yllätys.  Perehdytys ei voi olla vain koulun rutiinien selvittämistä, järjestyssääntöjä tai kahvinkeittovuorojen jakoa. Siinä pitää olla myös ammatillista tukea, mentorointia, tiimiopettajuutta ja mahdollisuus vaikka yliopistoyhteistyöhön. Näin työelämään siirtyminen olisi luonteva osa koulutusta.

Uran aikainen kouluttautuminen nousi sekä arviointiraportissa että julkistamistilaisuudessa käydyissä keskusteluissa ja puheenvuoroissa esille.  Kouluttautumisen haasteita, jopa esteitä, todettiin olevan useita. Opetushenkilöstön voi olla vaikea päästä koulutuksiin esimerkiksi pitkien välimatkojen, taloudellisten syiden tai koulutustarjonnan vähäisyyden  vuoksi. Toisaalta todettiin, että kouluttautumiseen ei ole ole olemassa selkeää rakennetta, joka tukisi sekä opetuksen järjestäjää että opettajaa osaamisen kehittämisen suunnittelussa ja toteutuksessa. Keskustelussa nousi myös täydennyskoulutuksen velvoittavuuden puute esille, pitäisikö jollain tavalla mahdollistamisen lisäksi velvoittaa opettajat nykyistä enemmän täydennyskoulutukseen. Haasteisiin  esitettiin ratkaisuksi lainsäädäntöä, erilaisia malleja, rahoitusta ja yliopistoyhteistyötä. On myös hyvä huomata, että moni este tai haaste ei ole vain opettajankoulutuksen ratkaistavissa; tarvitaan laajempaa yhteistyötä kasvatuksen ja opetuksen eri toimijoiden välillä.

Monissa puheenvuoroissa nostettiin esiin myös suomalaisen opettajan autonomia, tämä on sekä hyvä että huono asia. Jotta osaamisen kehittämiseen olisi kaikilla tasapuoliset mahdollisuudet koko uran ajan ja toisaalta myös säännöllisesti velvoite kehittää osaamistaan, tarvitaan yhteisymmärrystä ja keskustelua, varmasti myös jostain vanhasta luopumista. Autonomia ei saa mennä oppilaiden tasa-arvon edelle, mutta toisaalta osaamista tulee ajatella myös yhteisön sisällä. Kaikkien ei tarvitse osata kaikkea.

Jotta koulun tasolla olisi mahdollista pohtia osaamisen kehittämistä, pitää siitä olla tietoa. Tämän tiedon saamiseksi jokaisella opettajalla tulisi olla henkilökohtainen kehittämis- ja koulutussuunnitelma, jota tarkastellaan säännöllisesti. Lisäksi tarvitaan malleja, jotka mahdollistavat tarvittavan täydennyskoulutuksen. Koulutukseen ja itsensä kehittämiseen on myös perinteisten kurssipäivien rinnalle tuotava muita mahdollisuuksia. Tutoropettajatoiminta on yksi hyvä esimerkki täydennyskoulutuksessa. Siinä tuki tulee opettajan tuo, arjen tilanteisiin. Näin oppia voidaan suoraan kokeilla käytännössä, ja veikkaan, että aika usein sekä tutor että tutoroitava oppivat uutta. Myös erilaisten tutkimus- ja kehittämishankkeisiin osallistuminen on osaamisen kehittämistä samoin erilaiset verkostot. On hyvä myös muistaa digitalisaation tuomat mahdollisuudet koulutuksen järjestämisessä: aina ei tarvitse lähteä päiväksi koulutukseen, vaan joskus hyvin suunniteltu verkko-opiskelu on jopa tehokkaampi tapa. Mutta pohjalla pitää olla tieto siitä, mitä kouluyhteisössä tarvitaan.

Opettajien täydennyskoulutuksesta puhuttaessa väistämättä tulee mieleen, että onko tarpeen keppi vai porkkana, jotta opettajat innostuisivat kouluttautumaan ja toisaalta opetuksen järjestäjät kustantamaan koulutusta. Itse ajattelen, että porkkana on tehokkaampi. Meillä tulisi olla entistä paremmin mahdollisuus myös siihen, että opettaja, joka kehittää itseään tai työyhteisöään, myös hyötyisi esimerkiksi taloudellisesti tästä. Nyt vain harvat lisäkoulutukset automaattisesti tuottavat palkan lisää, paitsi jos opetuksen järjestäjä niin päättää. Tämä siis ainakin varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen puolella. Perusopetuksessa ainoa tunnustettu osaaminen on kaksoiskelpoisuus, josta saa pienen lisäkorvauksen kuukausipalkkaan. Saman laajuisesta erikoistumiskoulutuksesta vastaavaa korvausvelvoitetta ei ole, vaan asia on siis työnantajan päätettävissä. Virkaehtosopimuksen uusiminen ei ole yksinkertainen asia, mutta olisi tämänkin arviointiraportin valossa hyvä pohtia opettajan uraa, kehitysmahdollisuuksia ja elinikäistä oppimista nykymaailman silmin. Monipuolinen osaaminen on työyhteisön etu; joku on hyvä aineenhallinnassa, mutta tarvitaan myös muuta osaamista. Erilaisen osaamisen arvottaminen ei liene kenenkään etu.

Kaiken kaikkiaan KARVIn tuottama arviointiraportti on mielenkiintoista luettavaa myös opetuksen järjestäjille. Se antaa uusia näkökulmia opettajuuteen, osaamisen kehittämiseen sekä tulevaisuuteen. Hyvät opettajat tarvitsevat myös mahdollisuutta itsensä kehittämiseen. Näin myös työssäjaksaminen varmasti paranee. Kehittämiseen taas tarvitaan rakenteita, tietoa, resurssia ja varmasti myös ihan puhdasta rahaa. Näkisin myös, että myös monipuolinen yhteistyö kaikkien opetuksen parissa toimivien kesken on ensisijaisen tärkeää.

Matka kohti maailman parhaita opettajia ei ole mahdoton, mutta siihen tarvitaan paljon ihmisiä.

Kasvatustieteen päivät 2018: oppimisympäristöt

Perinteisesti keskustelu oppimisympäristöistä on liittynyt niiden suunnitteluun tai opetustilojen viihtyisyyteen tai käytettävyyteen. Keskustelun pohjaksi on myös hyvä saada toisenlaista näkökulmaa. Seuraavassa on muutamia nostoja Kansallisten kasvatustieteen päivien koulun kehittämisen teemaryhmän oppimisympäristöjen osuudesta.

Perjantaina 16.11. koulun kehittämisen teemaryhmässä oli aiheena oppimisympäristöt, joita erikoistumiskoulutuksissakin paljon pohditaan. Erilaisten oppimisympäristöjen mielekkyydestä käydään toisinaan vilkastakin keskustelua. Uusista, usein avoimista, ympäristöistä tutkimustuloksia on luonnollisesti vielä vähän. Tutustumisen arvoinen on Tampereen yliopistosta valmistunut Aino Malisen gradu (http://tampub.uta.fi/handle/10024/103689), jossa hän tutkii oppilaiden kokemuksia avoimesta oppimisympäristöstä. Oppilaiden kerronnan pohjalta löytyi viisi erilaista paikkatuntemusta avoimesta oppimisympäristöstä. Paikkatuntemuksella tarkoitetaan oppilaan kokemaa tunnetta jostain oppimisympäristön paikasta. Oppilaiden nimeämät paikkatuntemukset olivat touhukkuus, miellyttävyys, tuttuus, erillisyys ja jännitteisyys.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että oppilaat kokivat avoimen oppimisympäristön pääosin miellyttävänä, mutta vuorovaikutus kaikkien oppilaiden kanssa oli erilaista kuin perinteisessä luokkatilassa. Tämä saattoi aiheuttaa erillisyyden tunnetta. Luonnollinen vuorovaikutus kaikkien luokan oppilaiden kanssa saattoi jäädä avoimessa ympäristössä vähäisemmäksi, mikäli opettaja ei huomioi tätä tarpeeksi esimerkiksi tehtävän annossa. Toimintaa suunniteltaessa on valittava työtavat ja ryhmät siten, että oppilaat ovat kanssakäymisissä erilaisissa ryhmissä tai pareissa. Myös oppilaiden fyysinen sijoittuminen avoimessa ympäristössä erilaisiin pieniin ryhmiin vähentää kanssakäymistä. Tutkimuksen mukaan on hyvä  kiinnittää huomiota siihen, ettei tietyistä paikoista tule liian suosittuja (kiirehtiminen mielekkääseen paikkaan saattaa aiheuttaa jännittyneisyyttä), toisinaan oppilaille voi ennakkoon määrätä paikat vaikkapa tehtävän mukaan ja näin välttää kiirehtimistä. Tutkimus tarjoaa hyvää keskustelun pohjaa niihin tilanteisiin, kun siirrytään uuteen ympäristöön, mitä pitää huomioida ja millaisia asioita on syytä ehkä pohtia ennakkoon.

Toinen kiinnostava esitys liittyi opetustilojen ulkopuolisiin koulun ympäristöihin. Minna Lumme Aalto-yliopistosta esitteli Kasvatustieteen päivillä kokeilua, jossa yläkoulun oppilaat muotoilivat uudelleen välitunnin. Muotoilun kohteeksi oli valittu välitunti, sillä se on vapaammin muokattavissa kuin oppitunnit ja luokkatilat. Muotoiluprojektin rakenteena käytettiin monialaisia oppimiskokonaisuuksia. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää yhteissuunnittelun mahdollisuuksia kouluhyvinvoinnin kehittämisessä. Oppilaat kertoivat projektin aikana, että yleisesti heiltä kyllä koulussa kysytään mielipiteitä, mutta ne eivät lopulta näy toteutuksessa. Tämän kehittämisprojektin aikana oppilaiden osallistuminen tehtiin näkyväksi, ja tila luotiin juuri oppilaiden ehdoilla: oppilaat päättivät, että tilasta tehdään kahvila, johon he esimerkiksi suunnittelivat visuaalista ilmettä ja rakensivat penkkien prototyyppejä; lopuksi kahvila tehtiin yhteisillä talkoilla. Lisää koulujen muotoiluprojekteista: https://aaltodoc.aalto.fi/handle/123456789/34088.

Mielenkiintoista näkökulmaa koulun ulkopuolisiin oppimisympäristöihin toi esiin Leena Käyhkö Helsingin yliopistosta. Hän tarkasteli tutkimustuloksiinsa pohjautuen kriittisesti koulun ulkopuolisia oppimisympäristöjä osana koulun kehittämistä. Teemaryhmässä käydyn keskustelun pohjalta voidaan todeta, että koulun toiminnan (ja kehittämisen) pääpaino on aina oltava pedagogiikassa. Yritysten ja yrityksenkaltaisten toimijoiden kanssa tehtävässä yhteistyössä on toisinaan vaarana se, että koulun tarkoitus, tulevaisuudessa tarvittavat tiedot ja taidot, unohtuu. Yhteiskehittäminen, koulutusvienti, työelämään tutustuminen ja yrittäjyys, ehkä mieluummin yrittelijäisyys ovat kaikki tärkeitä taitoja, mutta tulevaisuuden työelämän tekijöitä valmennettaessa tulisi muistaa myös muut kuin taloudelliset näkökulmat, muuten menee lapsi pesuveden mukana. Itse pohdin, että vaarana on se, että unohdetaan koulun tietynlainen objektiivinen näkökulma maailmaan. Koulu ei ole ulkopuolella, vaikka tarkasteleekin asioita joskus hieman ulkopuolisin silmin. Koulua ei myöskään saa käyttää taloudellisin tai poliittisin perustein tehtävän kehitystyön koekenttänä, mutta toisaalta verkostoituminen ja yhteistyö ovat ensisijaisen tärkeitä. Yhteiskehittämisen pelisäännöt ja yhteinen, molempien toimintaa tukevat tavoitteet tulee olla selkeitä ja kirkkaina mielessä.

Leena Käyhkön ja Ritva Engeströmin artikkelia ei ole vielä julkaistu, mutta Leena Käyhkön väitöskirjaan “Kivi kengässä” -opettajat yrittäjyyskasvatuksen kentällä, voi tutustua täältä https://helda.helsinki.fi/handle/10138/158077.

Oppimisympäristöistä puhuttaessa on hyvä muistaa, että ne ovat muutakin kuin seiniä, tilaa ja kalusteita. Ne eivät rajoitu vain koulurakennusten sisään, niitä on kaikkialla rakennetusssa ja digitaalisessa maailmassa. On tärkeä pohtia erilaisten tilojen tarkoituksenmukaisuutta sekä sitä, että ne tukevat oppimista. Uusiin tiloihin siirryttäessä tulee myös toiminnan muuttua, tähän muutokseen tarvitaan aikaa. Lisäksi on hienoa saada aiheesta tutkittua tietoa, joka tukee toiminnan kehittämistä. 

Jenni Airola ja Tanja Jurvanen

Vierailijakynä: Joko saa arvioida?

Tässä Vierailijakynä-kirjoituksessa  Päivi Ruotsalainen esittelee Arviointimaata. Ruotsalainen on osallistunut Itä-Suomen yliopiston DigiErko-koulutukseen.

Opetussuunnitelman perusteet korostavat monipuolista, jatkuvaa ja oppimista tukevaa arviointia. Voisiko arviointi olla informatiivisen luonteen lisäksi myös hauskaa?

Opetussuunnitelman tuomien uusien tuulien myötä syntyi Joensuun normaalikoulussa Arviointimaa, joka mahdollistaa oppilaiden arviointitaidon harjoittelun sekä itsearviointien laatimisen mielikuvituksellisen kuvan keinoin. Ideana oli poistaa perinteinen arviointiin sisältyvä luokiteltavuus, innostaa uuden oppimiseen sekä tuoda esiin oppilaan vahvuuksia.

Arviointimaa on suunniteltu alkuopetusikäisille lapsille, mutta sitä voidaan käyttää eri ikäisten oppilaiden tai aikuisten kanssa. Itsearviointitaidon kehittyminen edellyttää vuorovaikutusta opettajan ja oppilaiden välillä. Ryhmässä käytyjen keskustelujen ja kuvaan tutustumisen jälkeen voivat oppilaat siirtyä tekemään omia arvioitejaan esimerkiksi digitaaliseen ympäristöön. Kuva houkuttaa sanoittamaan omaa osaamistaan.

Arviointimaan pedagogisesta käytöstä on tulossa julkaisu Arvot –hankeen loppuraportin yhteydessä. Asiasta innostuneet voivat hankkia kyseistä tuotetta kuvana tai digitaalisesti Itä-Suomen yliopiston Tulliportin harjoittelukoulun kautta. Lisätietoja voi kysellä sähköpostitse (paivi.ruotsalainen@uef.fi).

Arviointimaa

Kuva ©Eero Karvonen. Kaikki oikeudet pidätetään.

– Päivi Ruotsalainen

Katso myös posteri Arviointimaasta!

 

Kasvatustieteen päivät 2018: Digitalisaatio ja oppiminen

Tampereella 15. – 16.11. järjestetyille Kasvatusieteen päiville osallistui väkeä Turun, Hensingin ja Itä-Suomen ylipistojen digierkoista. Tulevissa kirjoituksissa pohdimme päivien antia ja esittelemme mielenkiintoista uutta tutkimusta. Kaikki kirjoitukset löytyvät #kasvatustieteenpäivät2018-tägin alta.

Osallistuin ensimmäistä kertaa elämässäni Kansallisille Kasvatustieteen päiville Tampereella 15.-16.11.2018. Ensivaikutelma oli kuin Liisalla Ihmemaassa tai lapsella karkkikaupassa, kaikkea teki mieli valita, mutta toisaalta tuntui, että en osaa, enkä tunne maan tapoja. Sinänsä kuvaavaa on se, että olen toiminut kasvatuksen ja opetuksen alalla jo yli 20 vuotta, ja vasta nyt sain selville, että tällainen vuosittainen tapahtuma on olemassa. Kovin paljon en tavannut tuttuja rehtoreita tai opettajia, vaikka kotikaupungissani oltiinkin. Tilaisuus ei toki vedä vertoja vaikkapa Educan kaltaiselle megatapahtumalle mainostajineen, ilmaisine mukeineen ja tarroineen, mutta hyvin paljon alan uusinta tietoa ja tutkimustuloksia on kuultavissa ja keskusteltavissa. Ei ihme, että moni myytti ja uskomus elää kentällä niin vahvana. Toivottavasti vaikka erikoistumiskoulutuksen käyneet opettajat löytäisivät tiensä jatkossa näihin vuosittaisiin tapahtumiin.

Kuten totesin, teemaryhmien ja symposiumien tarjonta oli laaja, samaan aikaan oli useita mielenkiintoisia tapahtumia, mutta koitin keskittyä koulun kehittämiseen ja digitalisaatioon. Tosin yhden sivuloikan tein perjantaina, halusin kuunnella hetken Tero Aution opetussuunnitelmatutkimusta kenties ymmärtääkseni taas kerran paremmin suomalalaista opetussuunnitelmaa ja sen kehitystä. Opetussuunnitelmateorioiden äärelle on välillä hyvä palata, ja muistaa, mihin suomalainen peruskoulu nojaa. Minusta toisinaan tuntuu, että koetamme saada opetussuunnitelmaa toimimaan ihan väärässä viitekehyksessä, mutta tällä kertaa ei tästä sen enempää. Mikäli tämä teema kiinnostaa, kannattaa tutustua Tero Aution kollegoineen toimittamaan teokseen ”Opetussuunnitelmatutkimus : keskustelunavauksia suomalaiseen kouluun ja opettajankoulutukseen” (http://tampub.uta.fi/handle/10024/102624).

Digitalisaatio oppimisen edistäjänä tai estäjänä on herättänyt viime päivinä paljon keskustelua. Helsingin Sanomat nosti tämän aiheen melko näkyvästi esiin sunnuntaina 18.11.2018  Otsikointi oli raflaava: ”Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi”. Artikkeli pääsi melko nopeasti luetuimpien artikkeleiden joukkoon, enkä ihmettele. Artikkeli suomii vahvasti sekä perusopetuksen uutta opetussuunnitelmaa että ilmiöoppimista. Mielenkiintoiseksi artikkelin tekee se, että siinä oli esitelty vain pieni osa vielä julkaisematonta tutkimusta, jossa tutkittiin oppilaiden PISA-tuloksia vuosina 2012 ja 2015. Siis ajalta, jolloin uusi opetussuunnitelma ei vielä ollut edes käytössä. Toinen merkittävä asia on se, että perusopetuksen opetussuunnitelmassa ei missään kohtaa mainita sanaa ilmiöoppiminen. Puhutaan kyllä monialaisista oppimiskokonaisuuksista, laaja-alaisesta osaamisesta ja ajattelusta ja oppimaan oppimisen taidoista, mutta siis ei ilmiöoppimisesta.

Globaalin muutoksen äärellä kukaan tuskin kieltää sitä, että digitalisaatio ei olisi tärkeä osa koulua tai että ilmiön monipuolinen tarkastelu eri näkökulmista ei ole tärkeää. Uudenlaisten opettamistapojen ja erilaisten projektien suunnittelu, tekeminen ja arviointi vaativat myös opettajilta uusia lähestymistapoja. Tästä ilmestyy syksyn aikana Lasse Erosen, Kari Sormusen ja Sirpa Kokon artikkeli. Artikkelista saamani pienen esimaun mukaan voisi todeta, että myös monialaisessa oppimiskokonaisuudessa opettajalla tulee olla koko ajan narut itsellään. Aikaisemmin se naru oli yksi paksu köysi, jossa jokainen oppilas roikkui kukin tyylillään, mutta ehkä monialaisuudessa kyse on kimpusta erilaisia naruja, joista jokainen pitää kiinni, ja opettajan tulisi kaikkia vetää samaan aikaan. Tämä on paljon haastavampaa ja vaatii harjoittelua. Mikäli toimintaan lähdetään ”katselemaan, mitä tuleman pitää”, voi prosessia olla vaikea arvioida myöhemmin. Lisäksi tavoitteiden asettelu, aikataulu, itsearviointi, suunnittelu, vuorovaikutus ja muu vaatii pohdintaa sekä ennen, jälkeen ja prosessin aikana. Kaikki nämä lienevät niitä tulevaisuudessa tarvittavia laaja-alaisen osaamisen palasia. joita koulussa tulisi opettaa varsinaisten oppisisältöjen kautta.

Digitalisaatio yksinään ei tuo avainta tähän, mutta toimii hyvin apuvälineenä silloin, kun se on pedagogisesti perusteltua. Monen ohjelman, laitteen ja sovelluksen käyttö on vasta harjoittelun asteella, siksi onkin tärkeä pohtia, milloin tekniikka tuo tarvittavan lisäarvon ja mitä sillä tuotetaan. Esimerkiksi Kimmo Koiviston esittelemä ActionTrack –sovellus lisäsi 8.luokkalaisten oppilaiden liikuntaa, mutta toisaalta vaikutusta itse oppimiseen ei ole tutkittu. Tarvitaan paljon enemmän kokeiluja ja tutkimusta niiden vaikuttavuudesta, vasta silloin voidaan ehkä päätellä, milloin digitalisaatio tukee oppimista ja milloin ei.

Moni digitalisaation ja oppimisen yhteyteen liittyvä ”tieto” perustunee tällä hetkellä yksilöiden kokemuksiin ja havaintoihin, tätä tukee ainakin Leila Pehkosen esittelemä kirjallisuuskatsaus, jonka tulos oli viiltävä. Tutkijat olivat tietyin asiasanoin haarukoineet englanninkielisiä artikkeleita, joissa esiteltiin digitalisaation ja oppimisen yhteyttä.  Lähes 2000 seulotun artikkelin joukosta lopulta vain 13 päätyi tarkempaan luentaan. Näiden 13 artikkelin perusteella tutkimustulokset ovat kovin ristiriitaisia, osan mukaan digitalisaatiolla on myönteisiä vaikutuksia oppimiseen osan mukaan kielteisiä, osin jopa neutraaleja. Vahvaa tutkimusnäyttöä ei siis oikeastaan ole suuntaan tai toiseen. Toisaalta pohdin, että onko digitalisaation tarkoituskaan nostaa kovin paljon oppimistuloksia, se on mielestäni enemmänkin työväline, jonka käyttöä harjoittelemme kouluissakin. Oppimistulosten lasku ei myöskään ole mielekästä, mutta oppiminen, osaaminen ja koko yhteiskunta ovat kokeneet viime vuosina sen verran muutoksia, että perinteisten oppimistulosten mittareiden lisäksi tarvitsemme varmasti myös uusia mittareita.

Maailmanlaajuisista oppimistuloksista puhuttaessa usein vedotaan PISA –tutkimuksen tuloksiin. Suomi on edelleen tuon tutkimuksen kärkipäässä, vaikka laskua huippuvuosista on tullutkin. Syitä laskuun voi olla monia, uusi opetussuunnitelma tuskin ainoa. Oppimistulosten laskua enemmän olisin huolissani koulujen eriarvioistumisesta ja jonkinlaisesta polarisaatiosta. Sara Juvosen, Venla Berneliuksen ja Heidi Vartiaisen artikkeleihin kannattaa tutustua puhuttaessa koulujen eriytymisestä. Alueellinen segregaatio johtaa oppilaiden eriytymiseen, oppimistulosten heikkouteen, koulushoppailuun tai muuttopäätöksiin. Jotta kaupungin sisäisesti alueet olisivat tasa-arvoisia vetovoimatekijöiden suhteen, on syytä miettiä erilaisia työkaluja tämän em. syklin purkamiseksi. Kansainvälinen MAPS –projekti pyrkii löytämään ja tuottamaan näitä työkaluja (https://www.nordforsk.org/en/programmes-and-projects/programmes/education-for-tomorrow-1/mixed-classes-and-pedagogical-solutions-maps).

Loppujen lopuksi voisin todeta, että monesta asiasta tarvittaisiin entistä enemmän tutkimusta kotimaisen opetuksen kentältä. Olisikin hienoa, jos entistä enemmän koulujen ja yliopistojen välinen yhteistyö vakiintuisi. Tämä varmasti tukisi sekä koulun kehittämistä että yliopistojen toimintaa. Tulevaisuudessa toivottavasti voisimme saada luotettavaa, tutkittua ja melko ajantasaista tietoa päätöksenteon pohjaksi. Tähän tarvitaan rohkeita kokeilijoita, ja myös niitä, jotka sujuvasti seilaavat sekä tieteen että käytännön maailmassa. Kuulostaa ihan erikoistumiskoulutuksen saaneilta opettajilta.

Tanja Jurvanen