Vierailijakynä: Digitaalisuuden monet modaliteetit lasten leikeissä 

Marraskuun verkostotapaamisessa digitaalisesta leikistä alustanut pedagogiikan dosentti, yliopistonlehtori ja DigiErko-opiskelija Jonna Kangas muistuttaa blogikirjoituksessaan, että lapsen maailmassa leikki ja digitaalisuus eivät ole toisistaan erillisiä.

Kuvasin viime vuosikymmenellä päiväkodeissa lasten omaehtoista leikkiä varhaiskasvatuksessa. Vietin viikkoja päiväkodin lattialla videokameran kanssa ja sain etuoikeuden leikin mielikuvitusmaailmoihin, joissa lapset viettävät aikaa oppien ja harjoitellen monenlaisia taitoja. 

Eräs leikki kiinnitti huomioni. Siinä neljä lasta varasi itselleen kotileikkihuoneen, mutta kahvinkeiton tai nukkejen hoidon sijaan kolme heistä kiipesi tyhjälle hyllylle istumaan samalla kun neljäs otti syliinsä rikkinäisen tietokoneen näppäimistön ja kuvakirjan koiranpennuista. Pian selvisi, että tässä leikittiin verkkokauppa: kotona istuva äiti selaili nettikatalogia ja hyllyssä odottavat lapset, ne koiranpennut, osallistuivat innokkaasti ostopäätöksen tekemiseen. Kun koiranpentu oli valittu ja maksettu, verkkopankissa totta kai, tilattiin vielä Wolt-lähetti, jonka kyydissä koiranpentu sai kyydin uuteen kotiinsa. Leikki jatkui, kunnes kaikki pennut oli ostettu, nimetty, oma ruokakulho ja makuupaikka asetettu paikoilleen.  

Lapset uusintavat leikeissä niitä arjen toimintoja ja havaintoja, joita näkevät ja kokevat ympärillään. On jopa pohdittu tutkimuksessa, että kun taapero syöttää vauvanukkea lusikalla, hän samalla rakentaa empaattista kiintymystä, siis inhimillisyyttä ja toisista huolehtivaa toimintaa, samoin kuin on itse saanut hellyyttä ja huolenpitoa. Mutta vaikka leikissä on kyse näinkin keskeisestä inhimillisyyden rakentumisesta, leikki myös muuttuu. Lapset eivät enää keitä kahvia pannussa ja monessa päiväkodissa onkin rakennettu digitaalisesti ohjelmoitava kahvikone pahvilaatikosta kotileikkiin. Kodeissa kun ei enää pannuja tai edes suodatinpusseilla toimivia keittimiä näy. Samoin kauppaleikissä tuskin enää maksetaan käteisellä – ainakaan nyt koronan jälkeen. Jo kaksivuotiaat ojentavat kauppiaan roolissa lukupäätettä, joka sanoo ‘piip’ kun veloittaa maksun kortilta. Samoin yllä kuvatussa koiraleikissä digitaaliseksi kuvitellulla sisällöllä oli oma merkityksensä leikkijöille. 

Lapsuudesta ja leikistä on oltu huolissaan aina ja viime aikoina huolipuhe on keskittynyt vahvasti siihen, miten leikki ja mielikuvitus surkastuvat lasten viettäessä aikaa digitaalisten sisältöjen äärellä. Lapsen maailmassa leikki ja digitaalisuus eivät kuitenkaan ole toisistaan erillisiä. Kenties perinteiset leikit, joissa esiliina-asuiset äitihahmot leipovat, tiskaavat ja ruokkivat nukkevauvojaan ja kiireiset isähahmot kiirehtivät päivätyöhön, eivät enää motivoi lapsia. Eiväthän heidän arjen kokemuksensakaan ole enää peräisin 50-luvulta. Tunnettu lapsuuden sosiologian ilmiöiden tutkija William A. Corsaro on kirjoittanut, tutkittuaan leikistä säilyneitä kuvauksia vuosisatojen takaa, että leikki muuttuu, koska se heijastaa yhteiskuntaa, jossa elämme. Niinpä tulisikin kysyä, mitä sellaista varhaiskasvatuksen ja kotien leikit eivät tarjoa lapsille, jos lapset eivät niistä kiinnostu. Yksi mahdollinen selitys on digitaalisuuden, erityisesti mielikuvitellun digitaalisuuden, puute.   

Leikki on aina luonteeltaan muuttavaa, jopa anarkistista ja siinä toimitaan kiellettyjen ja kiinnostavien ilmiöiden reunalla. Jokainen 70–80-luvulla lapsuuttaan viettänyt on leikkinyt poliisia ja rosvoa leikkiaseineen. Leikissä haastetaan aikuisten maailmaa ja valmiiksi mietittyjä leikkiasetelmia tai leluja. Keskeistä leikissä on kuitenkin vuorovaikutus. Siksi ei liene kovinkaan ihmeellistä, että lapset rakentavat paperikännyköitä ja että mahtavan leikin jälkeen lapset eteisessä huudahtavat “Kiva leikki, laitetaanko se Youtubeen!” (nämä esimerkit ovat uudesta tutkimusaineistostani, jossa selvitän ei-digitaalisilla materiaaleilla mielikuviteltua digitaalisuutta). 

Mielikuviteltu digitaalisuus tarjoaa mahdollisuuden leikkiä sellaisilla välineillä, joita lasten leikkiin ei joko anneta tai joita ei vielä ole edes olemassa. Uudessa aineistossani lapset olivat kehittäneet varhaiskasvatuksen ruokailutilanteeseen hologrammin heijastimen, jonka avulla opettaja voi ohjata keskustelua ja muistuttaa ruokailutilanteen rauhoittamisesta ilman, että joutuu itse nousemaan pöydästä. Tutkijana minulle ei kuitenkaan annettu nähtäväksi tämän mielikuvitusta kutkuttavan laitteen piirustuksia. Ehkä kuulemme näistä innovaattoreista vielä tulevaisuudessa! 

Keskeistä digitaalisessa leikissä kuitenkin on, että se innostaa, motivoi ja osallistaa lapsia. Digitaalisuus kodeissa ja yhteiskunnassamme ei katoa, vaikka sen olemassaolo piilotettaisiin lapsilta. Kun haluamme suojella lapsia ja tarjota heille turvallisen leikkiympäristön, on tärkeää muistaa, että emme voi estää lapsia osallistumasta leikin aiheiden ja sisältöjen luomiseen. Annetaan siis vapaat kädet heille ja ollaan itse aikuisina digituntosarvet pystyssä: saatamme oppia lapsilta monenlaista ja saamme aitiopaikan tulevaisuuteen, niin kuin se mielikuvituksen siivin on nyt jo tavoitettavissa. 

Kuvassa Jonnan nelivuotiaalta tyttäreltään lahjaksi saama piirustus:
”Tämä on tietokonepeli, jossa autot kilpailee. Niitä ohjataan sivulle ja toiselle sivulle. Kiviä pitää varoa. Nuo värikkäät on karkkia, sitä saa palkkioksi.”

– Jonna Kangas

Joko olet kuunnellut nämä podcastit? 

Lokakuun blogijulkaisussa haluamme nostaa esiin aina yhtä ajankohtaisen kysymyksen siitä, pitääkö koulun aina olla edistyksen kärjessä vai voitaisiinko opetussektorilla edetä maltillisemmin? OpenDigi-hankkeen (2020) yhteydessä  tuotetuissa ja täten jo aiemmin julkaistuissa podcasteissa Turun yliopiston professori Erno Lehtinen ja Helsingin yliopiston professori Hannu Simola keskustelevat laajemmin siitä, miksi koulun kehittäminen on niin vaikeaa. Mikäli olet siis  joskus pohtinut, onko teknologian hyödyntäminen opetuksessa ja oppimisprosesseissa perustelua, kannattaa podcastit ottaa kuunteluun.  

Osa 1 – Mikä on koulun tarkoitus?

Osa 2 – Mitä koulun erityispiirteitä koulutusta kehittävien tahojen tulisi huomioida, jotta koulutuksemme laatu pysyy korkeana tulevaisuudessakin?

Erno Lehtinen ja Hannu Simola (Kuva: OpenDigi-sivusto)

Aiheeseen liittyvää luettavaa: 

Lehtinen, E., Vauras, M. & Lerkkanen, M.-K. (2016). Kasvatuspsykologia. Jyväskylä: PS-kustannus

Simola, H. (2015). Koulutusihmeen paradoksit: esseitä suomalaisesta koulutuspolitiikasta. Tampere: Vastapaino.

Simola, H. (2020). Koulun muuttamisen antinomiat – Koulutussosiologinen näköala kohti realistisia utopioista. Kasvatus, 51(2), 113-128.

Etämessuiloa!

Valtakunnallisen DigiErko-verkoston DigiErkot kehittäjätoimijoina -etämessutapahtuma järjestettiin ensimmäistä kertaa 5.5.2022. Turun yliopiston DigiErko-koulutuksen vastuukouluttaja, yliopisto-opettaja Sanna Rantanen innostui kovasti tapahtumasta ja toivookin, että messut vakiintuvat vuotuiseksi osaksi verkoston toimintaa.

DigiErkot kehittäjätoimijona -etämessutapahtuma järjestettiin yhteistyössä Helsingin, Itä-Suomen ja Turun yliopistojen kanssa. Tapahtuma toteutettiin hybridinä kolmella eri paikkakunnalla ja DigiErko-opiskelijoiden ja -alumnien sekä yleisön oli mahdollista osallistua joko alueellisiin lähitapaamisiin paikan päällä tai etänä Zoomin välityksellä.


Digipedagoginen asiantuntija, vuoden tutoropettaja 2020 ja DigiErko-alumni Päivi Katainen

Tapahtuma alkoi Päivi Kataisen Keynote-puheenvuorolla: Polkuni digiopettajana ja -kehittäjänä. Päivi Katainen on digipedagoginen asiantuntija, vuoden tutoropettaja 2020 ja DigiErko-alumni. Kataisen puheenvuoro oli erittäin innostava ja kiinnostava sekä hyvä esimerkki siitä, miten digipedagogiikkaa voi kehittää eri tavoin.

Messupäivä jatkui DigiErko-opiskelijoiden kehittämishankkeiden esittelyillä. Hankkeita esiteltiin vastuualumnien johdolla yhdeksässä eri tavoin digiviritteisessä teemaryhmässä. Ryhmissä käytiin rakentavaa ja innostavaa keskustelua kehittämishankkeiden ympärillä; vastuualumnien ja kanssaopiskelijoiden lisäksi kehittämishankkeista antoivat palautetta myös teemaryhmiin osallistuneet yleisön edustajat, kuten Helsingin yliopiston Oppiminen ja opettaminen digitaalisissa ympäristöissä -opintokokonaisuudessa opiskelevat tutkinto-opiskelijat. Messupäivän päätteeksi kokoonnuttin vielä “digihupailun” äärelle tietovisailemaan Valtakunnalliseen DigiErko-verkostoon liittyvistä kysymyksistä. Olisitko sinä tiennyt, että verkoston kotisivuilla on julkaistu jo 62 blogikirjoitusta?!

Turun yliopiston lähi-illanvieton tarjoilutunnelmia

Jokaisella paikkakunnalla oli järjestetty myös mahdollisuus lähi-illanviettoon. Illanvietoissa päästiin pitkästä aikaa keskustelemaan kasvotusten toisten digierkolaisten ja yleisön kanssa. Kaiken kaikkiaan tapahtuma oli erittäin onnistunut ja sai osakseen hyvää palautetta osallistujilta. Mielenkiintoiseksi koettiin se, että kehittämishankkeista kuultiin eri yliopistojen edustajilta, saatiin vertaistukea omille hankkeille ja päästiin verkostoitumaan sitä kautta yhä laajemmin. Ensi vuonna ollaan taas toivottavasti uudestaan samanlaisten messujen äärellä!

-Sanna Rantanen

Kirjoittaja on luokanopettaja (KM) ja DigiErko-alumni, joka toimii Turun yliopiston opettajankoulutuslaitoksella yliopisto-opettajana, DigiErko-koulutuksen yhtenä vastuuopettajana ja työstää myös väitöskirjaa liittyen ilmiöpohjaiseen oppimiseen.

Vierailijakynä: Ohjelmoinnin opiskelu koulussa on muutakin kuin vain itse ohjelmointia

Tutkija, Innokas-verkoston Keski-Suomen aluekoordinaattori ja kasvatustieteen tohtori Janne Fagerlund haastaa blogikirjoituksessaan vallitsevia ohjelmoinnin ja ohjelmoinnillisen ajattelun opetuksen tapoja.

Haluan, että mietit omat vastauksesi kahteen kenties hieman hankalaan kysymykseen: Miksi opetamme koululaisille ohjelmointia ja ohjelmoinnillista ajattelua koulussa? Mitä oppilaat oppivat, kun opetamme heille näistä aiheista? Pysähdy miettimään vastauksiasi hetki, ja pidä ne sen jälkeen mielessäsi. Saatan nimittäin haastaa ajatuksiasi tässä kirjoituksessa väittämällä seuraavaa. Ensinnäkin, ohjelmoinnillisen ajattelun opetuksessa on ollut pahoja väärinkäsityksiä. Toiseksi, se, että oppilaat oppivat itse ohjelmoimaan koulussa, ei ole välttämättä kovin olennaista. Kolmanneksi, kouluissa on opetettu vanhanaikaista ja jokseenkin tarpeetonta ohjelmointiosaamista. Näistä huolimatta ohjelmoinnin opiskelu koulussa on kriittisen tärkeää ja todella hyödyllistä. Miksi?

Read more

Vierailijakynä: Digiloikka edellyttää uudenlaista pedagogiikkaa

Helsingin yliopiston DigiErko-opiskelija, historian ja yhteiskuntaopin opettaja, FT Päivi Lipponen pohtii Kanava-lehdessä 6/2021 sekä Suomen Kuvalehden verkkolehdessä 9/2021 julkaistun artikkelinsa pohjalta kirjoittamassaan blogitekstissä, mikä on koulun tehtävä digitalisoituvassa yhteiskunnassa.

Read more

Vierailijakynä: DigiErko-koulutus on välttämätön veturi koulun digitaalisessa muutoksessa

Vierailijakynään on tällä kertaa tarttunut Helsingin yliopiston DigiErko-koulutuksessa parhaillaan opiskeleva, Saimaan ammattikorkeakoulussa lehtorina työskentelevä Minna Markkanen. Markkanen kokee erikoistumiskoulutuksen vastaavan koulujen sekä yksittäisten opettajien muutos- ja osaamistarpeisiin.

Read more

Vierailijakynä: Tvt-hörhöstä DigiErko-opiskelijaksi ja lopulta aluetutoriksi

Helsingin yliopiston DigiErko-koulutuksesta valmistunut Minttu Myllynen kirjoittaa tämänkertaisessa Vierailijakynä-julkaisussa, minkälaisia välineitä DigiErko-koulutus tarjoaa koulun kokonaisvaltaiseen kehittämiseen sekä aluetutorina toimimiseen.

Luulisin olevani ikuinen opiskelija, aina jokin täydennyskoulutus meneillään. Siksi innostuinkin aika lailla, kun reilut kaksi vuotta sitten huomasin ilmoituksen opettajille suunnatusta erikoistumiskoulutuksesta, jonka aiheena oli oppiminen ja opettaminen digitaalisissa ympäristöissä. Koulutuksen kuvaus vaikutti todella mielenkiintoiselta kaltaiselleni sovellushörhölle.

Koko tähänastisen opettajaurani olen tehnyt Kirkkonummella ruotsinkielisessä yhtenäiskoulussa, Winellska skolanissa. Käytin tietokoneita ensimmäisen kerran oppilasryhmän kanssa muistaakseni vuonna 2007. Oppilaani tekivät digitaalisia matkaesitteitä Suomen eri kaupungeista. Muutamaa vuotta myöhemmin markkinoille tulivat tabletit ja kokeilinkin koulumme ensimmäisten joukossa jotain melko kökköä tablettia silloisten tokaluokkalaisteni kanssa dokumentointiin ja kuvamanipulaatioon. Tabletin laadusta huolimatta innostus, sekä oppilaiden että minun, oli huikeaa. Niihin aikoihin koulussamme oli kaksi tietokoneluokkaa, jotka olivat pääasiassa yläluokkien käytössä. Sain rehtorin ylipuhuttua: pian luokkaani tuli neljä pöytäkonetta, jotka olivat omassa sisäisessä verkossa. Näistä ratkaisuista ei kerrottu kunnan ATK-palveluille mitään… Uskoin jo silloin siihen, että tietokoneet voivat, järkevästi käytettyinä, parantaa oppimismotivaatiota ja sitä kautta myös oppimistuloksia.

Vuoden ovat kuluneet ja uusia laitteita ja sovelluksia ilmestyy markkinoille jatkuvalla syötöllä. Mitkä laitteet ja sovellukset ovat hyviä, mitkä huonoja? Milloin kynä ja paperi toimivat paremmin kuin läppäri tai tabletti? Milloin käyttää kirjaa, milloin konetta? Miten koulun digitalisaatiota tulee viedä eteenpäin? Miten saada opettajat innostumaan ja uskaltamaan? Näitä kysymyksiä pitkään pyöritelleenä uskoin, että DigiErko-koulutus antaisi runsaasti eväitä edellä mainittuihin kysymyksiin vastaamiseen.

Uskomukseni piti paikkansa. DigiErko-koulutuksen aikana saimme varsin kattavan kuvan siitä, mitä digitalisaatio koulumaailmalle merkitsee ja miten koulua kannattaa lähteä kehittämään. Kurssikirjallisuuden ja lähitapaamisissa käytyjen hienojen keskustelujen kautta ymmärrykseni laajeni sovelluksista ja laitteista siihen, että hahmotin koulun digitalisaation kokonaiskuvan paremmin. Saamani koulutuksen avulla olen myös pystynyt käymään hyviä, rakentavia keskusteluja digitalisaatiosta “vastarannankiiskien” kanssa.

Kehittämisprojektini tein yhdessä kollegani ja opiskelukaverini Heidi Påttin kanssa. Projektimme nimenä oli “Digistigen” ja sen tavoitteena oli luoda opettajille tavoitteellinen digitäydennyskoulutuspaketti. Projektiin kuului mm. osaamiskartoituksen teko, työpajoja, tvt-kahviloita ja ajanvarauksella toimivaa digitutorointia. Pyrimme selvittämään kollegoittemme tvt-osaamisen tason ja tarjoamaan sopivan haastavaa tvt-täydennyskoulutusta. Toiminta sai osakseen paljon kiitosta ja kokeilemistamme malleista koulun toimintaan ovat vakiintuneet työpajailtapäivät, digitutorointi ja osaamiskartoitusten teko. Ensi lukuvuonna työpajailtapäivien määrä nousee kahdesta kolmeen, sillä kollegamme pitävät työpajoja mielekkäänä täydennyskoulutusmuotona.

Tänä vuonna olen toiminut alueellisen tutorverkoston koordinaattorina sekä aluetutorin tehtävissä kaikissa Kirkkonummen ruotsinkielisissä peruskouluissa, joita on neljä kappaletta. Aluetutorius tarkoittaa sitä, että torstaisin olen aina jossain kuntamme kouluista toisten opettajien työparina. Tänä vuonna eri ryhmien kanssa on opeteltu esimerkiksi videoiden tekoa ja editointia, Googlen työkalujen tehokasta käyttöä, ohjelmointia, kuvamuokkausta ja paljon muuta. Parasta on, kun opettaja huomaa osaavansa ja uskaltavansa jatkaa uuden oppimista yhdessä oppilaittensa kanssa, myös ilman tutoropettajaa. Ensi lukuvuonna jatkan aluetutorin hommissa ja tavoitteenani on saada osaamiskartoituksia ja työpajailtapäiviä toteutettua myös muissa kuntamme ruotsinkielisissä kouluissa.

DigiErko-koulutus antoi juuri oikeat välineet aluetutorina toimimiseen, kiitos!

– Minttu Myllynen

DigiErkot muutoksen airuina

DigiErko-koulutus valmistaa opettajia toimimaan myös muutoksen asiantuntijoina. Tässä kirjoituksessa pohdin, miksi se on tärkeää.

Elämme yhä kompleksisemmassa maailmassa, ja jatkuvasti muuttuvat toimintaympäristöt- ja ehdot edellyttävät myös opettajilta uutta asiantuntijuutta. Opetusalan ammattijärjestön OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen sekä Education International -järjestön pääsihteeri David Edwards toteavat Helsingin Sanomien Vieraskynä-kirjoituksessaan (14.3.2019) digitalisaation sekä uusien oppimistapojen edellyttävän opettajilta uutta osaamista sekä ammattitaitoa ja täten osaamisen jatkuvaa päivittämistä.

Ajankohtainen keskustelu elinikäisen oppimisen sekä uudistumiskyvyn turvaamisesta on innostavaa, mutta työelämän murroksessa ja tulevaisuuteen aktiivisesti kurkottavan keskustelun lomassa voidaan Saaren (2013) tavoin kuitenkin myös pohtia, onko työssä kehittyminen työntekijän oikeus vai työnantajan asettama velvollisuus. Asenteet muutosta ja esimerkiksi juuri digitalisaatiota kohtaan voivat olla vaihtelevia. Muutosmyönteisyyden rinnalla digitalisaatio voidaan nähdä myös välttämättömänä pahana, perustyön ylimääräisenä osana ja täten mahdollisesti jopa kuormitustekijänä. Jatkuva vaatimus muutoksesta voi tuntua työntekijästä ahdistavalta, ja sen sijaan, että ahdistus pelkistyisi digikonservatiivisuudeksi, voi kyse olla myös siitä, että arkiseen työtoimintaan kuulumaton informaatio koetaan helposti häiritseväksi tai uhkaavaksi ja ennen kaikkea päivittäiseen työaikaan kuulumattomaksi (Kirjonen 2006, 125). Lisäksi työ digitalisoituu tavalla, jossa muutoksen vaikutusta on vaikea enää erottaa, jolloin myös oman osaamisen määritteleminen vaikeutuu (Keyriläinen & Sutela 2018, 278, 281).

Oppiminen ja opettaminen digitaalisissa ympäristöissä -erikoistumiskoulutus pyrkii osaltaan vastamaan opetusalan digitaalisen kehittämisen tarpeisiin. Erikoistumiskoulutuksen suorittaneesta opettajasta tulee digitaalisen oppimisen sekä opettamisen, mutta myös muutoksen ja sen mahdollistamisen asiantuntija. Koulutettavat toteuttavat osana opintojaan kehittämisprojektin, jossa koulun kokonaisvaltainen kehittäminen konkretisoituu design-tutkimuksen periaatteita noudattaen tarvelähtöisistä kokeiluista hyvien käytäntöjen vakiinnuttamiseen sekä levittämiseen. Kehittämisprojektin läpivieminen vaati opettajalta taitoa jakaa omaa uuttaa osaamistaan sekä toimimista työyhteisössä uudesta roolista käsin. Kehittäjän roolin ottaminen omassa työyhteisössä voi olla haastavaa, mutta tarvitsemme opettajia, jotka ovat valmiita työskentelemään useassa eri toimijapositiossa eli kantamaan tarpeen mukaan ja välillä myös yhtä aikaa useita eri hattuja; opettajan, kehittäjän, projektipäällikön, oppijan, ihmettelijän ja kannustajan. Kehittäjän on kuitenkin myös itse tärkeä pystyä hyväksymään muutoksen generoimat roolit muissa työyhteisön tai sidosryhmien jäsenissä, sillä kaikkia tarvitaan; visionäärit vievät muutosta eteenpäin, mutta kriitikot auttavat pitämään perustyön käynnissä sekä tavoitteet realistisina. Toisen muutosvastarinta voi latistaa innon kehittää, mutta yhtä lailla myös kollegan myötämielisyys muutokselle voi tuntua etäännyttävältä. Olennaista on koko työyhteisöä osallistava viestintä. On myös hyvä muistaa, että muutos on ennen kaikkea prosessi, ja muutokseen sopeutumiseen vaadittava aika vaihtelee yksilöllisesti. Muutosta luodaan samalla kun sitä eletään.

Digiloikkaan on liityttävä, mutta askel tuntemattomaan voi tuntua pelottavalta ja etenkin koulujen arjessa haastavalta. Kompleksisuus on kaoottista ja matkan varrella on kestettävä epävarmuutta ja uskallettava ottaa myös harha-askelia. Kaikkeen kehittämistyöhön sisältyy kuitenkin pyrkimys luoda yhteistä ja koherenttia ymmärrystä vielä jäsentymättömästä kokonaisuudesta. DigiErko-koulutukseen osallistuvat opettajat ovat itse yhtä lailla oppijoita, toki rohkeita airuita, mutta ennen kaikkea rinnalla kulkijoita.  Loikan sijaan voitaisiinkin ensin tunnustella, ryhtyä sitten etenemään määrätietoisesti ja ehkä lopulta yltää yhteiseen oppimishyppyyn (Ahonen 2013, 40). Muutoksella tavoiteltava päämäärä kun on eittämättä kuitenkin kaikilla opettajilla yhteinen – pedagogisesti mielekkäät sekä kestävät käytännöt ja täten oppijan etu.

Opettajan asiantuntijuus ei ole staattista, vaan muuttuvaa samalla tavoin kuin aika itse. Kuten Kirjonen (2006, 124) osuvasti ilmaisee: ”Asiantuntijuus on joksikin tulemista tai johonkin menemistä. Se on liikettä hyödylliseen suuntaan, ei olemista jossain tilassa toimimatta.”

Toimitaan siis, mutta yhdessä opetellen ja toisiamme tukien.

– Sorella Karme

Kirjoittaja työskentelee tutkimusavustajana Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan koordinoimassa Innokas-verkostossa.

Lähteet

Ahonen, H. 2013. Oppimishypyt työpaikalla. Teoksessa C. Savander-Ranne, J. Lindfors, P. Lankinen & L. Lintula (toim.) Kehittyvät oppimisympäristöt. Metropolia Ammattikorkeakoulun julkaisusarja, TAITO-työelämäkirjat 5. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu, 37–45.

Keyriläinen, M. & Sutela, H. 2018. Suomalaisten palkansaajien kokemuksia työn digitalisaatiosta. Työelämän tutkimus 16 (4), 275–288.

Kirjonen, J. 2006. Kehittäminen asiantuntijatyönä. Teoksessa R. Seppänen-Järvelä & V. Karjalainen (toim.) Kehittämistyön risteyksiä. Helsinki: Stakes, 117–133.

Luukkainen, O. & Edwards, D. (14.3.2019) Menestys edellyttää panostusta koulutukseen. Helsingin Sanomat, A5.

Saari, T. 2013. Työssä kehittyminen tietotyöntekijän oikeutena ja velvollisuutena. Aikuiskasvatus 33 (2), 95–106.