Tekijä: Sorella Karme

Vierailijakynä: Yritysyhteistyön avulla koko kaupunki koodaa

Sorella Karme

Vuoden 2023 ensimmäisessä blogikirjoituksessa Loimaan kaupungin pedagogisina tvt-koordinaattoreina toimivat DigiErko-alumnit Anna-Reetta Aalto ja Janne Rautiainen esittelevät yhtenä Suomen parhaina innovaatioina palkittua ideaansa Loimaan Robotiikkalainaamosta.

Robotiikkalainaamon idea syntyi vuonna 2017, kun Loimaan kaupungin tieto- ja viestintäteknologian koordinaattorit Anna-Reetta Aalto ja Janne Rautiainen suunnittelivat ohjelmoinnin ja robotiikan käyttöä opetuksessa opetussuunnitelman mukaisesti. Syntyi idea, jonka myötä oli mahdollisuus tarjota eri tasoisia ohjelmoitavia robotteja seudun kaikkien peruskoulujen käyttöön. Tällainen idea koko seudun kouluja palvelevasta lainaamosta olikin täysin ainutlaatuinen. ”Opetussuunnitelma velvoittaa opettajia opettamaan koodausta, mutta ilman tarkoituksenmukaisia välineitä se on todella haastavaa. Loimaalla opettajilla on erittäin kattava mahdollisuus integroida koodaus osaksi opetusta robotiikkalainaamon avulla”, Janne Rautiainen kertoo ideasta.

Robotiikkalainaamon lähtökohtana on yhtenäinen koodauspolku läpi perusopetuksen. Robottivalinnat on tehty tämän perusteella. Tällä hetkellä Robotiikkalainaamossa on BeeBot, Lego WeDo 2.0, Lego Spike ja Lego EV3 -robotteja. Anna-Reetta Aalto lisää: ”Ennen tätä lainaamon perustamista kouluilla oli se tilanne, että heillä oli käytössä ehkä vain yksi robotti, joka opetuksessa tarkoitti sitä, että yksi koodaa ja loput seuraavat sivusta. Nyt kun teimme koko kaupungin kattavan lainaamon, saimme tarpeeksi robotteja ja näin jokainen pääsee kädestä pitäen itse koodaamaan aina sieltä ykkösluokasta peruskoulun loppuun saakka.” ”Kun yksi luokka tai koulu saa homman haltuun, niin robotit siirtyvät toiseen paikkaan, ja muutkin pääsevät sitten tehokkaasti opettelemaan”, Rautiainen jatkaa.

Haasteeksi idealle muodostui robotiikkahankintojen korkea hinta, johon seudun elinkeinoelämä tarjoutui ratkaisijaksi. Loimaan Robotiikkalainaamo on siitä ainutlaatuinen Suomessa ja koko maailmassa, että se on toteutettu paikallisten yritysten kanssa yhteistyössä. Robotiikkalainaamon ovat mahdollistaneet Loimaan kaupunki, Loimaan kauppakamariosasto, Pemamek sekä Novida. Tätä yhteistyötä jatketaan edelleen ja Lainaamoa päivitetään.

Loimaan Robotiikkalainaamo palkittiin yhtenä Suomen parhaista innovaatioista

Loimaan Robotiikkalainaamo voitti Suomen Nuorkauppakamareiden järjestämän Tuottava Idea -kilpailun vuoden 2020 yhteiskuntasarjan päävoiton. Kilpailun voittajat saivat mm. onnittelutekstin New Yorkin Time Squaren valotauluun. Tuottava Idea on Suomen Nuorkauppakamarit ry:n järjestämä kilpailu, jonka tavoitteena on edistää innovointia, nostaa esille uusia liikeideoita ja korostaa niiden merkitystä yhteiskunnallisen kehityksen avaintekijöinä.

Kuvassa Loimaan Robotiikkalainaamo -innovaation keksijät Anna-Reetta Aalto ja Janne Rautiainen vastaanottamassa Tuottava idea -kilpailun voittoa vuonna 2020.

Kilpailun tuomariston jäsen Jarkko Kurvinen Palveluna Oy:sta kuvaili kilpailun voittajaideoissa olevan runsaasti potentiaalia Suomen rajojen ulkopuolella saakka ja hänen mukaansa Loimaan Robotiikkalainaamo toimii erinomaisena innovaationa ja esimerkkinä siitä, miten nuorten kyvykkyyksiä voidaan lisätä ja osaamista kehittää jo pienestä pitäen robotiikan ja koneälyn saralla. Vain harvalla yksittäisellä koululla olisi varaa hankkia näin laaja ja moderni robotiikkalaitteisto itselleen, ja lainaamon perusajatus palvelee koko seudun lapsia ja nuoria – siksi idea nähtiin valtakunnallisesti merkittävänä, kestävän kehityksen mukaisena ja yhteiskunnallisesti palkittavana innovaationa Tuottava Idea -kilpailussa. Robotiikkalainaamon ideaa voisi hyvin monistaa Suomen ja maailman mittakaavassa muillekin paikkakunnille ja kouluille.

Robotiikkalainaamoa esiteltiin myös ITK-konferenssissa syksyllä 2022.

Lue lisää: https://www.robotiikkalainaamo.fi/

– Anna-Reetta Aalto ja Janne Rautiainen

Kirjoittajat ovat luokanopettajia (KM), Loimaan kaupungin pedagogisia tvt-koordinaattoreita sekä DigiErko-alumneja. Aalto toimii lisäksi Turun yliopiston opettajankoulutuslaitoksella yliopisto-opettajana Uudet digipedataidot 0-100! -koulutuksessa.

Tutkimuskatsaus: korona-ajan etäopetus

Sorella Karme

Joulukuun blogikirjoituksessa KT, kasvatustieteen professori, kasvatuspsykologian dosentti sekä Turun yliopiston DigiErko-koulutuksen vastuukouluttaja Marjaana Veermansin katsaus Jo-Chi Hsiaon, Chao-Yang Chengin, Sunny S.J. Linin artikkelista When the school door closes, do teachers open a window? Using diary method to investigate teachers’ online teaching practices and momentary experiences in crisis (Computer & Education 194 [2023]).

COVID-19-pandemian aiheuttamat koulujen sulkemiset ovat vaikuttaneet merkittävästi opetuksen järjestämiseen ja suunnitteluun. Hsiaon, Chengin ja Linin tutkimus käsittelee maailmanlaajuista huolta verkko-opetuksen laadusta korostamalla opettajien roolia pandemian etäopetuksen aikana. Tutkimuksessa käytettiin ns. mixed-method (monimenetelmällistä) lähestymistapaa tarkasteltaessa päivittäisiä opetuskäytäntöjä koulujen sulkemisen alkuvaiheessa.  Tutkimus pohjautuu Community of inquiry (CoI; Garrison & Arbaugh, 2007; Garrison et al., 1999) viitekehykseen, koska sen avulla on erityisesti ajateltu löydettävän erilaisia etäopetusmalleja opetuspäiväkirja-aineistosta. Lisäksi teoreettinen viitekehys on rakennettu etäopetuksen osalta TPCK-teoriaan (Koehler & Mishra, 2009; Mishra & Koehler, 2006) sekä opettajien optimaalisen kokemuksen, opetustyytyväisyyden ja oppilaiden koetun sitoutumisen osalta mm. Csikszentmihalyin (1990; 1997; Nakamura & Csikszentmihalyi, 2009) virtausteoriaan (engl. flow).

Tutkimus keskittyy siihen, kuinka opettajat raportoivat optimaalisesta kokemuksestaan ​​ja arvioivat opetustyytyväisyyttään sekä näkemystään opiskelijoiden sitoutumisesta. Tutkimuksessa kerättiin aineistoa päivittäin, koska oletuksena oli, että optimaalinen kokemus, opetustyytyväisyys ja oppilaiden koettu sitoutuminen muuttuvat tilanteen ja kontekstin myötä.

Tutkimuksessa pyrittiin vastaamaan kolmeen tutkimuskysymykseen: 1) Mitä hätäetäopetusorientaatiota voidaan havaita opetuspäiväkirjoista, joita pidettiin viiden ensimmäisten etäopetuspäivän aikana? 2) Miten opettajien hätäetäopetusorientaatiot muuttuivat viiden päivän aikana? 3) Raportoivatko eri verkko-opetusorientaatioita soveltavat opettajat merkitseviä eroja arvioimassaan opetuksen laadussa ja valmiudessaan verkko-opetukseen?

Tutkimukseen osallistui yhteensä 48 taiwanilaista lukion opettajaa. Näistä opettajista 73% oli naisia, ja 88 % päteviä opettajia. Keskimääräinen opettajakokemus oli  12.5 vuotta (vaihdellen 1.5 ja 30 vuoden välillä). Tutkimuksessa kerättiin kolme eri aineistoa: 1) Päiväkirja, johon opettajat kirjoittivat kahdeksan jaksoa päivittäistä toimintaa viiden opetuspäivän aikana. Yhteensä kerättiin 1 920 jaksotietoa (48 osallistujaa x 8 jaksoa x 5 päivää); Kuitenkin tutkimuksen laajuuden vuoksi analysoitiin vain jaksot, joiden otsikko oli ”opetus” (päiväkirjassa oli pyydetty käyttämään valmiiksi annettuja otsikoita). Näitä jaksoja oli yhteensä 1 092 jaksoa, 57 %. 2) Opetuslokikirja (engl. Teaching Log) oli jäsennelty päivittäinen kyselylomake, joka koostui kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa osallistujat kuvailivat verkko-opetuskäytäntöjään yksityiskohtaisesti merkitsemällä valintaruutuja kuudesta kategoriasta (eli lähetystyypit (engl. delivery type), opetusmateriaalit, alustat, verkkosivustot, työkalut ja luokan menettelytapa). Toisessa osassa osallistujat vastasivat kahteen kysymykseen 9-pisteen Likert-asteikolla, joista toinen koski opetustyytyväisyyttä (”Olitko kaiken kaikkiaan tyytyväinen tämän päivän opetukseen?”) ja toinen koski oppilaiden sitoutumista (”Olivatko oppilaasi yleisesti sitoutuneita tämän päivän oppimiseen?”).  Nämä kaksi kysymystä toimivat subjektiivisen opetuksen laadun indikaattoreina. 3) henkilökohtainen profiili, jossa osallistujilta pyydettiin henkilökohtaisia taustatietoja (esim. sukupuoli, nykyinen asema, työikä jne.) sekä pyydettiin arvioimaan verkko-opetusvalmiutta (eli ammatillisesta kehittymisestä verkossa ja etäopetuksen TPCK:sta).

Tutkimusaineistoa analysoitiin sisällönanalyysin avulla, tarkasteltiin kategorioiden siirtymiä päivien mukaan sekä testattiin luokkien välisiä eroja ANOVA:n avulla. Opetuspäiväkirjan koodattujen tietojen perusteella luotiin nelikenttä (Garrison et al., 1999) hätäetäopetuksen orientaatioista neljän opetuskäytännön mittarin mukaan (esim. lähetystyyppi (delivery types), Innovatiiviset lisäosat, Opetusprosessit ja Interaktiiviset toiminnot ): 1) matala sosiaalinen, alhainen kognitiivinen, 2) matala sosiaalinen korkea kognitiivinen, 3) korkea sosiaalinen, alhainen kognitiivinen ja 4) korkea sosiaalinen, korkea kognitiivinen. Nämä on esitetty alla olevassa kuvassa alkuperäisestä artikkelista lainattuna.

Suuntauksien päivittäisissä siirtymissä oli havaittavissa pieniä tai keskisuuria muutoksia. Eri suuntauksia omaksuneiden opettajien havaittiin eroavan opetusvalmiudessa, opetustyytyväisyydessä ja oppilaiden sitoutumisessa. Optimaalisessa kokemuksessa ei havaittu eroa.

Tulokset osoittivat, että 3. kategoriaan (korkea sosiaalinen, alhainen kognitiivinen) kuuluvat opettajat pitäytyivät tässä orientaatiossa, kun taas 4. kategoriaa (korkea sosiaalinen, korkea kognitiivinen) edustavat muuttivat asteittain käytäntöjään. Lisäksi eri verkko-opetusorientaatioita käyttävät opettajat kuvailivat opetuskokemuksiaan eri tavalla. Opettajat, joilla oli orientaatio 2-4 kokivat huomattavasti korkeamman päivittäisen tyytyväisyyden opetukseensa kuin ensimmäisen kateorgian orientaation omaavat opettajat. 3. kategorian orientaation omaavat opettajat havaitsivat opiskelijoiden sitoutuneen huomattavasti paremmin kuin ensimmäisen ja toisen orientaation omaavat opettajat. Neljännen kategorian orientaation omaavat  opettajat havaitsivat opiskelijoiden sitoutuneen huomattavasti enemmän kuin ensimmäisen kategorian orientaation omaavat. Opetusvalmiuden suhteen 2-4 kategorian orientaation omaavilla opettajilla oli huomattavasti enemmän kokemusta ammatillisesta kehittymisestä ja huomattavasti parempi etäopetus TPCK:sta kuin ensimmäisen kategorian orientaation opettajilla.

Tämän tutkimuksen tulosten perusteella kategorian kolme orientaatio (korkea sosiaalinen, alhainen kognitiivinen) näyttäytyy tehokkaana hätäetäopetusorientaationa, jolla saavutetaan sekä opetustyytyväisyys että oppilaiden koettu sitoutuminen. Opettajat hallitsevat edelleen oppimisen tilaa jakaessaan tietoa, mutta interaktiivisuutta korostetaan innovatiivisten lisäosien, interaktiivisten pelien ja keskustelujen avulla.

Vierailijakynä: Digitaalisuuden monet modaliteetit lasten leikeissä 

Sorella Karme

Marraskuun verkostotapaamisessa digitaalisesta leikistä alustanut pedagogiikan dosentti, yliopistonlehtori ja DigiErko-opiskelija Jonna Kangas muistuttaa blogikirjoituksessaan, että lapsen maailmassa leikki ja digitaalisuus eivät ole toisistaan erillisiä.

Kuvasin viime vuosikymmenellä päiväkodeissa lasten omaehtoista leikkiä varhaiskasvatuksessa. Vietin viikkoja päiväkodin lattialla videokameran kanssa ja sain etuoikeuden leikin mielikuvitusmaailmoihin, joissa lapset viettävät aikaa oppien ja harjoitellen monenlaisia taitoja. 

Eräs leikki kiinnitti huomioni. Siinä neljä lasta varasi itselleen kotileikkihuoneen, mutta kahvinkeiton tai nukkejen hoidon sijaan kolme heistä kiipesi tyhjälle hyllylle istumaan samalla kun neljäs otti syliinsä rikkinäisen tietokoneen näppäimistön ja kuvakirjan koiranpennuista. Pian selvisi, että tässä leikittiin verkkokauppa: kotona istuva äiti selaili nettikatalogia ja hyllyssä odottavat lapset, ne koiranpennut, osallistuivat innokkaasti ostopäätöksen tekemiseen. Kun koiranpentu oli valittu ja maksettu, verkkopankissa totta kai, tilattiin vielä Wolt-lähetti, jonka kyydissä koiranpentu sai kyydin uuteen kotiinsa. Leikki jatkui, kunnes kaikki pennut oli ostettu, nimetty, oma ruokakulho ja makuupaikka asetettu paikoilleen.  

Lapset uusintavat leikeissä niitä arjen toimintoja ja havaintoja, joita näkevät ja kokevat ympärillään. On jopa pohdittu tutkimuksessa, että kun taapero syöttää vauvanukkea lusikalla, hän samalla rakentaa empaattista kiintymystä, siis inhimillisyyttä ja toisista huolehtivaa toimintaa, samoin kuin on itse saanut hellyyttä ja huolenpitoa. Mutta vaikka leikissä on kyse näinkin keskeisestä inhimillisyyden rakentumisesta, leikki myös muuttuu. Lapset eivät enää keitä kahvia pannussa ja monessa päiväkodissa onkin rakennettu digitaalisesti ohjelmoitava kahvikone pahvilaatikosta kotileikkiin. Kodeissa kun ei enää pannuja tai edes suodatinpusseilla toimivia keittimiä näy. Samoin kauppaleikissä tuskin enää maksetaan käteisellä – ainakaan nyt koronan jälkeen. Jo kaksivuotiaat ojentavat kauppiaan roolissa lukupäätettä, joka sanoo ‘piip’ kun veloittaa maksun kortilta. Samoin yllä kuvatussa koiraleikissä digitaaliseksi kuvitellulla sisällöllä oli oma merkityksensä leikkijöille. 

Lapsuudesta ja leikistä on oltu huolissaan aina ja viime aikoina huolipuhe on keskittynyt vahvasti siihen, miten leikki ja mielikuvitus surkastuvat lasten viettäessä aikaa digitaalisten sisältöjen äärellä. Lapsen maailmassa leikki ja digitaalisuus eivät kuitenkaan ole toisistaan erillisiä. Kenties perinteiset leikit, joissa esiliina-asuiset äitihahmot leipovat, tiskaavat ja ruokkivat nukkevauvojaan ja kiireiset isähahmot kiirehtivät päivätyöhön, eivät enää motivoi lapsia. Eiväthän heidän arjen kokemuksensakaan ole enää peräisin 50-luvulta. Tunnettu lapsuuden sosiologian ilmiöiden tutkija William A. Corsaro on kirjoittanut, tutkittuaan leikistä säilyneitä kuvauksia vuosisatojen takaa, että leikki muuttuu, koska se heijastaa yhteiskuntaa, jossa elämme. Niinpä tulisikin kysyä, mitä sellaista varhaiskasvatuksen ja kotien leikit eivät tarjoa lapsille, jos lapset eivät niistä kiinnostu. Yksi mahdollinen selitys on digitaalisuuden, erityisesti mielikuvitellun digitaalisuuden, puute.   

Leikki on aina luonteeltaan muuttavaa, jopa anarkistista ja siinä toimitaan kiellettyjen ja kiinnostavien ilmiöiden reunalla. Jokainen 70–80-luvulla lapsuuttaan viettänyt on leikkinyt poliisia ja rosvoa leikkiaseineen. Leikissä haastetaan aikuisten maailmaa ja valmiiksi mietittyjä leikkiasetelmia tai leluja. Keskeistä leikissä on kuitenkin vuorovaikutus. Siksi ei liene kovinkaan ihmeellistä, että lapset rakentavat paperikännyköitä ja että mahtavan leikin jälkeen lapset eteisessä huudahtavat “Kiva leikki, laitetaanko se Youtubeen!” (nämä esimerkit ovat uudesta tutkimusaineistostani, jossa selvitän ei-digitaalisilla materiaaleilla mielikuviteltua digitaalisuutta). 

Mielikuviteltu digitaalisuus tarjoaa mahdollisuuden leikkiä sellaisilla välineillä, joita lasten leikkiin ei joko anneta tai joita ei vielä ole edes olemassa. Uudessa aineistossani lapset olivat kehittäneet varhaiskasvatuksen ruokailutilanteeseen hologrammin heijastimen, jonka avulla opettaja voi ohjata keskustelua ja muistuttaa ruokailutilanteen rauhoittamisesta ilman, että joutuu itse nousemaan pöydästä. Tutkijana minulle ei kuitenkaan annettu nähtäväksi tämän mielikuvitusta kutkuttavan laitteen piirustuksia. Ehkä kuulemme näistä innovaattoreista vielä tulevaisuudessa! 

Keskeistä digitaalisessa leikissä kuitenkin on, että se innostaa, motivoi ja osallistaa lapsia. Digitaalisuus kodeissa ja yhteiskunnassamme ei katoa, vaikka sen olemassaolo piilotettaisiin lapsilta. Kun haluamme suojella lapsia ja tarjota heille turvallisen leikkiympäristön, on tärkeää muistaa, että emme voi estää lapsia osallistumasta leikin aiheiden ja sisältöjen luomiseen. Annetaan siis vapaat kädet heille ja ollaan itse aikuisina digituntosarvet pystyssä: saatamme oppia lapsilta monenlaista ja saamme aitiopaikan tulevaisuuteen, niin kuin se mielikuvituksen siivin on nyt jo tavoitettavissa. 

Kuvassa Jonnan nelivuotiaalta tyttäreltään lahjaksi saama piirustus:
”Tämä on tietokonepeli, jossa autot kilpailee. Niitä ohjataan sivulle ja toiselle sivulle. Kiviä pitää varoa. Nuo värikkäät on karkkia, sitä saa palkkioksi.”

– Jonna Kangas

Joko olet kuunnellut nämä podcastit? 

Sorella Karme

Lokakuun blogijulkaisussa haluamme nostaa esiin aina yhtä ajankohtaisen kysymyksen siitä, pitääkö koulun aina olla edistyksen kärjessä vai voitaisiinko opetussektorilla edetä maltillisemmin? OpenDigi-hankkeen (2020) yhteydessä  tuotetuissa ja täten jo aiemmin julkaistuissa podcasteissa Turun yliopiston professori Erno Lehtinen ja Helsingin yliopiston professori Hannu Simola keskustelevat laajemmin siitä, miksi koulun kehittäminen on niin vaikeaa. Mikäli olet siis  joskus pohtinut, onko teknologian hyödyntäminen opetuksessa ja oppimisprosesseissa perustelua, kannattaa podcastit ottaa kuunteluun.  

Osa 1 – Mikä on koulun tarkoitus?

Osa 2 – Mitä koulun erityispiirteitä koulutusta kehittävien tahojen tulisi huomioida, jotta koulutuksemme laatu pysyy korkeana tulevaisuudessakin?

Erno Lehtinen ja Hannu Simola (Kuva: OpenDigi-sivusto)

Aiheeseen liittyvää luettavaa: 

Lehtinen, E., Vauras, M. & Lerkkanen, M.-K. (2016). Kasvatuspsykologia. Jyväskylä: PS-kustannus

Simola, H. (2015). Koulutusihmeen paradoksit: esseitä suomalaisesta koulutuspolitiikasta. Tampere: Vastapaino.

Simola, H. (2020). Koulun muuttamisen antinomiat – Koulutussosiologinen näköala kohti realistisia utopioista. Kasvatus, 51(2), 113-128.

Etämessuiloa!

Sorella Karme

Valtakunnallisen DigiErko-verkoston DigiErkot kehittäjätoimijoina -etämessutapahtuma järjestettiin ensimmäistä kertaa 5.5.2022. Turun yliopiston DigiErko-koulutuksen vastuukouluttaja, yliopisto-opettaja Sanna Rantanen innostui kovasti tapahtumasta ja toivookin, että messut vakiintuvat vuotuiseksi osaksi verkoston toimintaa.

DigiErkot kehittäjätoimijona -etämessutapahtuma järjestettiin yhteistyössä Helsingin, Itä-Suomen ja Turun yliopistojen kanssa. Tapahtuma toteutettiin hybridinä kolmella eri paikkakunnalla ja DigiErko-opiskelijoiden ja -alumnien sekä yleisön oli mahdollista osallistua joko alueellisiin lähitapaamisiin paikan päällä tai etänä Zoomin välityksellä.


Digipedagoginen asiantuntija, vuoden tutoropettaja 2020 ja DigiErko-alumni Päivi Katainen

Tapahtuma alkoi Päivi Kataisen Keynote-puheenvuorolla: Polkuni digiopettajana ja -kehittäjänä. Päivi Katainen on digipedagoginen asiantuntija, vuoden tutoropettaja 2020 ja DigiErko-alumni. Kataisen puheenvuoro oli erittäin innostava ja kiinnostava sekä hyvä esimerkki siitä, miten digipedagogiikkaa voi kehittää eri tavoin.

Messupäivä jatkui DigiErko-opiskelijoiden kehittämishankkeiden esittelyillä. Hankkeita esiteltiin vastuualumnien johdolla yhdeksässä eri tavoin digiviritteisessä teemaryhmässä. Ryhmissä käytiin rakentavaa ja innostavaa keskustelua kehittämishankkeiden ympärillä; vastuualumnien ja kanssaopiskelijoiden lisäksi kehittämishankkeista antoivat palautetta myös teemaryhmiin osallistuneet yleisön edustajat, kuten Helsingin yliopiston Oppiminen ja opettaminen digitaalisissa ympäristöissä -opintokokonaisuudessa opiskelevat tutkinto-opiskelijat. Messupäivän päätteeksi kokoonnuttin vielä “digihupailun” äärelle tietovisailemaan Valtakunnalliseen DigiErko-verkostoon liittyvistä kysymyksistä. Olisitko sinä tiennyt, että verkoston kotisivuilla on julkaistu jo 62 blogikirjoitusta?!

Turun yliopiston lähi-illanvieton tarjoilutunnelmia

Jokaisella paikkakunnalla oli järjestetty myös mahdollisuus lähi-illanviettoon. Illanvietoissa päästiin pitkästä aikaa keskustelemaan kasvotusten toisten digierkolaisten ja yleisön kanssa. Kaiken kaikkiaan tapahtuma oli erittäin onnistunut ja sai osakseen hyvää palautetta osallistujilta. Mielenkiintoiseksi koettiin se, että kehittämishankkeista kuultiin eri yliopistojen edustajilta, saatiin vertaistukea omille hankkeille ja päästiin verkostoitumaan sitä kautta yhä laajemmin. Ensi vuonna ollaan taas toivottavasti uudestaan samanlaisten messujen äärellä!

-Sanna Rantanen

Kirjoittaja on luokanopettaja (KM) ja DigiErko-alumni, joka toimii Turun yliopiston opettajankoulutuslaitoksella yliopisto-opettajana, DigiErko-koulutuksen yhtenä vastuuopettajana ja työstää myös väitöskirjaa liittyen ilmiöpohjaiseen oppimiseen.

Vierailijakynä: Ohjelmoinnin opiskelu koulussa on muutakin kuin vain itse ohjelmointia

Sorella Karme

Tutkija, Innokas-verkoston Keski-Suomen aluekoordinaattori ja kasvatustieteen tohtori Janne Fagerlund haastaa blogikirjoituksessaan vallitsevia ohjelmoinnin ja ohjelmoinnillisen ajattelun opetuksen tapoja.

Haluan, että mietit omat vastauksesi kahteen kenties hieman hankalaan kysymykseen: Miksi opetamme koululaisille ohjelmointia ja ohjelmoinnillista ajattelua koulussa? Mitä oppilaat oppivat, kun opetamme heille näistä aiheista? Pysähdy miettimään vastauksiasi hetki, ja pidä ne sen jälkeen mielessäsi. Saatan nimittäin haastaa ajatuksiasi tässä kirjoituksessa väittämällä seuraavaa. Ensinnäkin, ohjelmoinnillisen ajattelun opetuksessa on ollut pahoja väärinkäsityksiä. Toiseksi, se, että oppilaat oppivat itse ohjelmoimaan koulussa, ei ole välttämättä kovin olennaista. Kolmanneksi, kouluissa on opetettu vanhanaikaista ja jokseenkin tarpeetonta ohjelmointiosaamista. Näistä huolimatta ohjelmoinnin opiskelu koulussa on kriittisen tärkeää ja todella hyödyllistä. Miksi?

Read more →

Vierailijakynä: Digiloikka edellyttää uudenlaista pedagogiikkaa

Sorella Karme

Helsingin yliopiston DigiErko-opiskelija, historian ja yhteiskuntaopin opettaja, FT Päivi Lipponen pohtii Kanava-lehdessä 6/2021 sekä Suomen Kuvalehden verkkolehdessä 9/2021 julkaistun artikkelinsa pohjalta kirjoittamassaan blogitekstissä, mikä on koulun tehtävä digitalisoituvassa yhteiskunnassa.

Read more →

Vierailijakynä: DigiErko-koulutus on välttämätön veturi koulun digitaalisessa muutoksessa

Sorella Karme

Vierailijakynään on tällä kertaa tarttunut Helsingin yliopiston DigiErko-koulutuksessa parhaillaan opiskeleva, Saimaan ammattikorkeakoulussa lehtorina työskentelevä Minna Markkanen. Markkanen kokee erikoistumiskoulutuksen vastaavan koulujen sekä yksittäisten opettajien muutos- ja osaamistarpeisiin.

Read more →

Vierailijakynä: Tvt-hörhöstä DigiErko-opiskelijaksi ja lopulta aluetutoriksi

Sorella Karme

Helsingin yliopiston DigiErko-koulutuksesta valmistunut Minttu Myllynen kirjoittaa tämänkertaisessa Vierailijakynä-julkaisussa, minkälaisia välineitä DigiErko-koulutus tarjoaa koulun kokonaisvaltaiseen kehittämiseen sekä aluetutorina toimimiseen.

Luulisin olevani ikuinen opiskelija, aina jokin täydennyskoulutus meneillään. Siksi innostuinkin aika lailla, kun reilut kaksi vuotta sitten huomasin ilmoituksen opettajille suunnatusta erikoistumiskoulutuksesta, jonka aiheena oli oppiminen ja opettaminen digitaalisissa ympäristöissä. Koulutuksen kuvaus vaikutti todella mielenkiintoiselta kaltaiselleni sovellushörhölle.

Koko tähänastisen opettajaurani olen tehnyt Kirkkonummella ruotsinkielisessä yhtenäiskoulussa, Winellska skolanissa. Käytin tietokoneita ensimmäisen kerran oppilasryhmän kanssa muistaakseni vuonna 2007. Oppilaani tekivät digitaalisia matkaesitteitä Suomen eri kaupungeista. Muutamaa vuotta myöhemmin markkinoille tulivat tabletit ja kokeilinkin koulumme ensimmäisten joukossa jotain melko kökköä tablettia silloisten tokaluokkalaisteni kanssa dokumentointiin ja kuvamanipulaatioon. Tabletin laadusta huolimatta innostus, sekä oppilaiden että minun, oli huikeaa. Niihin aikoihin koulussamme oli kaksi tietokoneluokkaa, jotka olivat pääasiassa yläluokkien käytössä. Sain rehtorin ylipuhuttua: pian luokkaani tuli neljä pöytäkonetta, jotka olivat omassa sisäisessä verkossa. Näistä ratkaisuista ei kerrottu kunnan ATK-palveluille mitään… Uskoin jo silloin siihen, että tietokoneet voivat, järkevästi käytettyinä, parantaa oppimismotivaatiota ja sitä kautta myös oppimistuloksia.

Vuoden ovat kuluneet ja uusia laitteita ja sovelluksia ilmestyy markkinoille jatkuvalla syötöllä. Mitkä laitteet ja sovellukset ovat hyviä, mitkä huonoja? Milloin kynä ja paperi toimivat paremmin kuin läppäri tai tabletti? Milloin käyttää kirjaa, milloin konetta? Miten koulun digitalisaatiota tulee viedä eteenpäin? Miten saada opettajat innostumaan ja uskaltamaan? Näitä kysymyksiä pitkään pyöritelleenä uskoin, että DigiErko-koulutus antaisi runsaasti eväitä edellä mainittuihin kysymyksiin vastaamiseen.

Uskomukseni piti paikkansa. DigiErko-koulutuksen aikana saimme varsin kattavan kuvan siitä, mitä digitalisaatio koulumaailmalle merkitsee ja miten koulua kannattaa lähteä kehittämään. Kurssikirjallisuuden ja lähitapaamisissa käytyjen hienojen keskustelujen kautta ymmärrykseni laajeni sovelluksista ja laitteista siihen, että hahmotin koulun digitalisaation kokonaiskuvan paremmin. Saamani koulutuksen avulla olen myös pystynyt käymään hyviä, rakentavia keskusteluja digitalisaatiosta “vastarannankiiskien” kanssa.

Kehittämisprojektini tein yhdessä kollegani ja opiskelukaverini Heidi Påttin kanssa. Projektimme nimenä oli “Digistigen” ja sen tavoitteena oli luoda opettajille tavoitteellinen digitäydennyskoulutuspaketti. Projektiin kuului mm. osaamiskartoituksen teko, työpajoja, tvt-kahviloita ja ajanvarauksella toimivaa digitutorointia. Pyrimme selvittämään kollegoittemme tvt-osaamisen tason ja tarjoamaan sopivan haastavaa tvt-täydennyskoulutusta. Toiminta sai osakseen paljon kiitosta ja kokeilemistamme malleista koulun toimintaan ovat vakiintuneet työpajailtapäivät, digitutorointi ja osaamiskartoitusten teko. Ensi lukuvuonna työpajailtapäivien määrä nousee kahdesta kolmeen, sillä kollegamme pitävät työpajoja mielekkäänä täydennyskoulutusmuotona.

Tänä vuonna olen toiminut alueellisen tutorverkoston koordinaattorina sekä aluetutorin tehtävissä kaikissa Kirkkonummen ruotsinkielisissä peruskouluissa, joita on neljä kappaletta. Aluetutorius tarkoittaa sitä, että torstaisin olen aina jossain kuntamme kouluista toisten opettajien työparina. Tänä vuonna eri ryhmien kanssa on opeteltu esimerkiksi videoiden tekoa ja editointia, Googlen työkalujen tehokasta käyttöä, ohjelmointia, kuvamuokkausta ja paljon muuta. Parasta on, kun opettaja huomaa osaavansa ja uskaltavansa jatkaa uuden oppimista yhdessä oppilaittensa kanssa, myös ilman tutoropettajaa. Ensi lukuvuonna jatkan aluetutorin hommissa ja tavoitteenani on saada osaamiskartoituksia ja työpajailtapäiviä toteutettua myös muissa kuntamme ruotsinkielisissä kouluissa.

DigiErko-koulutus antoi juuri oikeat välineet aluetutorina toimimiseen, kiitos!

– Minttu Myllynen