Kasvatustieteen alalla tehdään paljon tutkimusta niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Tutkimustietoon on kuitenkin hankala päästä käsiksi yliopistomaailman ulkopuolelta. Tähän kirjoitukseen olemme tiivistäneet kahden tieteellisen julkaisuprosessin läpaisseen digitalisaation johtamiseen liittyvän tutkimusartikkelin päätulokset.
Koulutuksen ja koulun digitalisaatiota on perusteltu monenlaisista lähtökohdista käsin. Koulun digitalisaatiota ohjataan erilaisilla koulutuspoliittisilla asiakirjoilla, jotka ovat suunnattu paikallisviranomaisille, rehtoreille ja opettajille. Tutkijat Antti Saari ja Janne Säntti ovat sukeltaneet syvemmälle näiden asiakirjojen retoriikkaan ja vastaavat tutkimuksessaan kysymykseen: Miten koulun digiloikkaa perustellaan?
Koulujen digitalisaation taso ja käytänteet vaihtelevat suuresti, ja koulujen tilasta on monella mielipide. Koulujen toiminnan mittaaminen on kuitenkin haasteellista, eikä siihen ole olemassa yhtä kaikenkattavaa mallia. Lakkalan ja Ilomäen tutkimusartikkelissa esitellään yksi malli, jolla koulujen käytänteisiin on mahdollista päästä käsiksi.
Miten digitalisaatiota perustellaan koulutuspoliittisissa asiakirjoissa?
Antti Saari ja Janne Säntti (2018) ovat tutkineet suomalaisia koulutukseen liittyviä asiakirjoja niissä käytetyn retoriikan näkökulmasta. Asiakirjat käsittelevät digitalisaatiota osana suomalaisen koulutusjärjestelmän kehittymistä. Tutkimusaineistona käytettiin uusimpia asiakirjoja, jotka ovat lähtöisin Opetushallituksesta- ja ministeriöstä, Helsingin kaupungilta, asiantuntijaryhmiltä, säätiöiltä ja OAJ:lta. Dokumentit edustavat siis laajasti eri toimijoiden – hallinnon, eturyhmien, koulutusjohtajien, tutkijoiden ja ICT-alan yritysten – näkemyksiä koulun digitalisaatiosta. Tutkijoiden mukaan valitut dokumentit käsittelevät digitalisaatiota pääosin kahdesta näkökulmasta: ensimmäisessä näkökulmassa “digiloikka” nähdään koulujen kattavan tvt-infrastraktuurin rakentamisena ja toisessa digitalisaatio mahdollistaa yksilöllistä oppimista ilman ajan ja paikan rajoituksia tukevien uusien oppimisympäristöjen ja uudenlaisen pedagogiikan hyödyntämisen.
Tutkimusaineistosta löytyi kaksi erilaista lähtökohtaa, joilla paikallisia hallintoviranomaisia, rehtoreita ja opettajia pyritään vakuuttamaan digitalisaation välttämättömyydestä. Ensimmäisen lähtökohdan mukaan Suomen taloudellinen kilpailukyky on vaarassa, ja koulutusjärjestelmän tila on tähän yhteydessä. Toinen lähtökohta taas hieman kiistanalaisesti esittää, että suomalaisissa kouluissa suuntaudutaan pedagogisesti taaksepäin, sillä kansainvälisestikin huipputason opettajat ovat Euroopan tasolla haluttomimpia käyttämään TVT:aa opetuksessa. Väitettä on yritetty tukea esimerkiksi PISA-tuloksilla, joista tosin on tehty monenlaisia tulkintoja eri tarkoitusperiin.
Dokumenteissa käytetään paljon erottelevaa “ylistys ja syytös”-argumentointia, kun lukija pyritään saamaan samalle puolelle kirjoittajan kanssa. Teksteissä kuvataan suomalaisia opettajia huipputason ammattilaisiksi, joilla on korkeakoulutuksen tuoma vahva autonomia omaan työhönsä. Tällaisella yhteisen pohjan luonnilla pyritään valmistamaan lukijaa tulevaan kritiikkiin. Opettajien ylistyksen jälkeen nostetaankin esille suomalaisten opettajien haluttomuus TVT:n opetuskäyttöön, minkä ei pitäisi olla ammattitaitoisten opettajien tapaista. Lukijaa muistutetaan myös siitä, että yhteiskunta on investoinut suuresti digitaalisiin välineisiin, jotka opettajien vuoksi nyt ovat vailla käyttöä.
Kolmas tutkimuksessa tehty havainto on, että aineistoissa käytetään paljon verkosto-metaforaa assosiatiivisen argumentoinnin välineenä. Tämän tavoitteena on vakuuttaa lukija siitä, että yleisesti erillisinä pidetyt ilmiöt – tässä tapauksessa oppimisympäristöjen digitaalisuus ja kansantalouden kilpailukyky – liittyvät tiiviisti toisiinsa. Verkosto-metaforassa internet-yhteyksien, tietokoneiden ja mobiililaitteiden verkko leviää koko yhteiskuntaan ja sen rakenteisiin. Koulun tulisi sopeutua tähän muutokseen, jotta se ei jää ulkopuoliseksi maailmanlaajuisesta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Metaforan mukaan digitalisaatio mahdollistaa uuden avoimen oppimiskulttuurin, jossa oppimista tapahtuu kaikkialla ajasta ja paikasta riippumatta. Koulu sulautuu mukaan verkostoon tahtomattaankin, mutta pelkän spontaanin sulautumisen lisäksi digitalisoituminen vaatii myös aktiivista toimintaa ja muutoksia.
Saaren ja Säntin tutkimuksen kokoava havainto on, että koulun digitalisaatiota käsittelevissä asiakirjoissa käytetään erilaisia retorisia keinoja, kun paikallisviranomaiset, rehtorit ja opettajat pyritään saamaan vakuuttuneiksi digitalisaation välttämättömyydestä ja ryhtymään selkeisiin toimiin asian edistämiseksi. Siitä, onko asiakirjoissa käytetty retoriikka ollut tehokasta, ei ole suoraa tietoa, mutta viime aikoina opettajien asenne TVT:n opetuskäyttöä kohtaan on parantunut. Viime vuosina on myös tehty huomattavia kehitysaskeleita hallinnon tasolla digitalisaation edistämiseksi. Erityisesti uusi opetussuunnitelma on saanut joidenkin kuntien ja kaupunkien opetustoimet tekemään opettajia velvoittavia linjauksia ja sääntöjä, siitä miten paljon digitaalista teknologiaa on käytettävä perusopetuksessa ja lukioissa. Onkin hieman ironista, että saman aikaisesti edelleen kuitenkin painotetaan suomalaisen opettajan autonomiaa ja kykyä tehdä oikeat päätökset omassa opetuksessaan.
Innovatiivisen, kehittyvän koulun malli; koulujen käytänteet ja digitalisaatio
Minna Lakkala ja Liisa Ilomäki (2018) ovat tutkineet, kuinka hyvin innovatiivisen, kehittyvän koulun malli tuo esiin koulujen hyviä käytänteitä sekä mahdollisia kehittämiskohteita sekä sitä, voidaanko mallin avulla tarkastella koulujen välisiä eroavaisuuksia digitalisaation näkökulmasta. Tutkimuksessa otettiin näkökulma siihen, miten teknologiaa on sovellettu koulujen toiminnassa ja miten sitä hyödynnetään tai voisi hyödyntää pedagogiikan ja koulujen tietotyökäytänteiden kehittämisessä.
Lakkalan ja Ilomäen kehittämä Innovatiivisen, kehittyvän koulun malli (Innovative digital schoolmodel, IDI) perustuu useisiin aikaisempiin tutkimuksiin. Se rakentuu kuudesta osa-alueesta, joiden avulla koulun kehittämistä tai tilaa tarkastellaan: koulujen tavoitetaso (visiot), johtajuus, opettajayhteisön työskentelytavat (esim. yhteistyö, asiantuntijuuden jakaminen), pedagogiset käytänteet, tietotyökäytänteet (esim. koulun verkostoituminen, oppilaiden osallistaminen) ja digitaaliset taidot, tuki ja resurssit. Tutkimuksessa tarkasteltiin kolmen helsinkiläisen lähiökoulun toimintaa näiden kuuden kokonaisuuden näkökulmasta varsin kattavasti haastattelujen, opetuksen videoinnin sekä opettajille ja oppilaille tehtyjen kyselyjen avulla. Koulut olivat kaikki yhtenäiskouluja, mutta sosioekonomiselta taustaltaan hyvin erilaisia. Tutkimukseen osallistuivat kouluilta rehtorit, vakituisessa työsuhteessa olevat opettajat sekä 9. luokan oppilaat.
Tutkimuksessa voitiin mallin avulla luoda jokaisesta koulusta näkymä, jossa hyvät käytänteet nousivat esiin, ja toisaalta havaittiin myös kehittämiskohteita. Tutkimuksessa hyvin sijoittuneessa koulussa hyödynnettiin teknologiaa luovasti omiin tarpeisiin. Yksi kouluista oli vahvasti kehitysmyönteinen, mutta siellä ei käytetty digitalisaation tarjoamia työkaluja muutoksen johtamisessa. Kolmas kouluista sai selvästi heikoimmat arvioinnit kaikilla osa-alueilla. Kahdella heikoimmin menestyneellä koululla teknologian käyttö oli yksittäisten opettajien varassa, eikä sitä oltu selvästi yhdistetty pedagogiikkaan.
Opettajien vastauksissa kiinnitti huomion opettajien omien TVT -taitojen arviointi. Peruskäyttö (sähköposti, tiedonetsintä ja sen prosessointi) koettiin olevan hyvin hallussa. Sen sijaan esimerkiksi blogien tuottaminen sekä virtuaalisten kokoustyökalujen ja erilaisten julkaisutyökalujen käyttäminen eivät olleet monenkaan vastaajan hallussa. Nämä ovat kuitenkin monella työpaikalla jo nyt arkipäivää, ja samalla voidaan ajatella, että ne ovat kenties niitä työkaluja, joiden avulla tietotyötaitoja ja pedagogiikkaakin voisi kehittää digitalisaatiota hyödyntäen.
Tieto- ja viestintätekniikan käytössä ei opettajien vastausten mukaan ollut koulujen välisiä eroja, mutta sen sijaan oppilaiden vastausten mukaan kylläkin. Tutkijoiden mukaan tämä voisi selittyä osittain sillä, että joidenkin oppiaineiden kohdalla voidaan käyttää runsaasti teknologiaa, mikä osaltaan vaikuttaa vastauksiin. Samoin sillä voi olla vaikutusta, että 9.-luokkalaiset (vastaajajoukko) käyttävät ehkä muita luokka-asteita enemmän teknologiaa oppimiseen. Myös videoidusta aineistosta tehtyjen havaintojen ja opettajien teknologian käytöstä antamien vastausten välillä voidaan huomata ristiriita. Opettajien vastausten perusteella teknologiaa käytettäisiin enemmän opetuksessa kuin mitä havainnoinnissa kävi ilmi. Syyksi tutkijat epäilivät opettajien tapaa ajatella teknologian hyödyntämistä opetuksessa enemmän välineenä toteuttaa opetustaan kuin oppimisen tai uuden tiedon luomisen apuna.
Eroja koulujen välillä löytyi myös oppilaiden osallistamisesta. Vain yhdellä tutkittavalla koululla oli selkeä toimintamalli, jossa myös oppilaat nähtiin aktiivisena osana koulun toimintakulttuuria. Oppilailla oli rooleja ja vastuutehtäviä, joiden avulla heidät sitoutettiin koulun toimintaan. Tämän tuloksen valossa on hyvä muistaa, että perusopetuksen opetussuunnitelmiin on kirjattu vahvasti oppilaiden osallistaminen koulun toimintaan ja sen kehittämiseen, joten siksi tulos on syytä huomioida.
Tutkimuksen mukaan koulut, joissa opettajilla oli vahva käsitys ja sitoutuminen koulun tavoitetasoon (visioiden taso), pärjäsivät hieman paremmin myös mallin muissa osa-alueissa. Voidaan siis kenties ajatella, että henkilöstön tietoisuus koulun tavoitteista sekä sitoutuminen niihin antaa tukea kaikkeen koulun kehittämiseen.
Tutkimus avaa mielenkiintoisen näkökulman koulun kehittämiseen ja tarjoaa yhden työkalun, jonka avulla voi omaa toimintaa arvioida ja etsiä kehittämiskohteita. Kuuden osa-alueen samanaikainen kehittäminen ei liene järkevää, mutta arvioimalla osa-alueita säännöllisesti, voi keskittyä kulloinkin olennaiseen ja luoda kenties pidemmän aikavälin suunnitelmia. Näin henkilöstön voi olla helpompi sitoutua, kun on jo selvillä, mitä seuraavan nurkan takaa tulee vastaan. Jäin pohtimaan, miten yksittäinen koulu voi tätä itsearviointina mahdollisimman objektiivisesti, siitä toivottavasti saamme kuulla tulevaisuudessa lisää.
Jenni Airola ja Tanja Jurvanen
Referoidut artikkelit:
Ilomäki, L., & Lakkala, M. (2018). Digital technology and practices for school improvement: innovative digital school model. Research and Practice in Technology Enhanced Learning, 13(1), 25. https://doi.org/10.1186/s41039-018-0094-8
Lisää samasta aiheesta: Ilomäki, L., & Lakkala M. (2011). Koulu, digitaalinen teknologia ja toimivat käytännöt. Teoksessa M. Kankaanranta & S. Vahtivuori-Hänninen (toim.), Opetusteknologia koulun arjessa II (s. 47 – 67). Jyväskylä: Koulutuksen tutkimuslaitos, Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/37469
Saari, A., & Säntti, J. (2018). The rhetoric of the ‘digital leap’ in Finnish educational policy documents. European Educational Research Journal, 17(3), 442–457. https://doi.org/10.1177/1474904117721373 (vain abstrakti vapaasti luettavissa)
Valtakunnallinen DigiErko-verkosto 