#maailmanparasope

Nykyisen hallituksen OSAAMINEN JA KOULUTUS 1 -kärkihankkeen yhtenä tavoitteena on ollut opettajien perus- ja täydennyskoulutuksen uudistaminen. Tätä tavoitetta varten Opetus- ja kulttuuriministeriö asetti Opettajankoulutusfoorumin vuosille 2016-18. Toimintamalli, jossa suuri joukko erilaisista tulokulmista asiaa tutkailevaa toimijaa kohtaavat saman pöydän äärellä on jopa maailmanlaajuisesti uutta. Mallin toimivuudesta, vaikuttavuudesta ja tavoitteiden toteutumisesta Kansallinen koulutuksen arviointikeskus (KARVI) teki arvioinnin, joka julkaistiin 18.12.2018.

Arvioinnin kokonaisuudessaan voi lukea täältä https://karvi.fi/publication/maailman-parhaiksi-opettajiksi-vuosina-2016-2018-toimineen-opettajankoulutusfoorumin-arviointi/.

Tässä kirjoituksessani pohdin etenkin opettajankoulutuksen uudistamiseen liittyviin kysymyksiin ja toimenpide-ehdotuksiin julkistamistilaisuudessa käydyn keskustelun sekä omien ajatusteni valossa.

Arviointiraportti toistaa sen, mitä monet muutkin tutkimukset ovat osoittaneet (mm. TALIS2013). Suomalaisten opettajien pohjakoulutus on maailmanlaajuisesti verrattuna korkeaa, haluttua ja opettajan ammatti on arvostettu. Opettajan uran voidaan ajatella kestävän useita kymmeniä vuosia. Kun pohtii työelämän, digitalisaation, tiedon tai vaikkapa opetussuunnitelmien muutoksia vuosikymmenten aikana on selvää, että vankkakaan pohjakoulutus ei tarjoa riittävää tukea koko uralle. Tarvitaan systemaattista koulutusta uran kaikkiin vaiheisiin.

Koulutuksellinen jatkumo edellyttää entistä enemmän opettajankoulutusta tarjoavien yksiköiden ja opetuksen järjestäjien yhteistyötä. Työelämään siirtymisen on tapahduttava niin, että uran alkuvaiheessa olevat opettajat eivät tunne olevansa yksin. Perehdytys uran alkuvaiheessa on valitettavasti vielä suomalaisessa koulukulttuurissa hieman vieras käsite. Monessa Euroopan maassa on tähän selkeä rakenne ja malli. Meillä toki opettajien peruskoulutukseen kuuluu opetusharjoitteluja, mutta ne eivät ehkä kokonaan pysty avaamaan opettajan työn moninaisuutta. Etenkin uran ensimmäisinä vuosina tuo moninaisuus voi olla yllätys.  Perehdytys ei voi olla vain koulun rutiinien selvittämistä, järjestyssääntöjä tai kahvinkeittovuorojen jakoa. Siinä pitää olla myös ammatillista tukea, mentorointia, tiimiopettajuutta ja mahdollisuus vaikka yliopistoyhteistyöhön. Näin työelämään siirtyminen olisi luonteva osa koulutusta.

Uran aikainen kouluttautuminen nousi sekä arviointiraportissa että julkistamistilaisuudessa käydyissä keskusteluissa ja puheenvuoroissa esille.  Kouluttautumisen haasteita, jopa esteitä, todettiin olevan useita. Opetushenkilöstön voi olla vaikea päästä koulutuksiin esimerkiksi pitkien välimatkojen, taloudellisten syiden tai koulutustarjonnan vähäisyyden  vuoksi. Toisaalta todettiin, että kouluttautumiseen ei ole ole olemassa selkeää rakennetta, joka tukisi sekä opetuksen järjestäjää että opettajaa osaamisen kehittämisen suunnittelussa ja toteutuksessa. Keskustelussa nousi myös täydennyskoulutuksen velvoittavuuden puute esille, pitäisikö jollain tavalla mahdollistamisen lisäksi velvoittaa opettajat nykyistä enemmän täydennyskoulutukseen. Haasteisiin  esitettiin ratkaisuksi lainsäädäntöä, erilaisia malleja, rahoitusta ja yliopistoyhteistyötä. On myös hyvä huomata, että moni este tai haaste ei ole vain opettajankoulutuksen ratkaistavissa; tarvitaan laajempaa yhteistyötä kasvatuksen ja opetuksen eri toimijoiden välillä.

Monissa puheenvuoroissa nostettiin esiin myös suomalaisen opettajan autonomia, tämä on sekä hyvä että huono asia. Jotta osaamisen kehittämiseen olisi kaikilla tasapuoliset mahdollisuudet koko uran ajan ja toisaalta myös säännöllisesti velvoite kehittää osaamistaan, tarvitaan yhteisymmärrystä ja keskustelua, varmasti myös jostain vanhasta luopumista. Autonomia ei saa mennä oppilaiden tasa-arvon edelle, mutta toisaalta osaamista tulee ajatella myös yhteisön sisällä. Kaikkien ei tarvitse osata kaikkea.

Jotta koulun tasolla olisi mahdollista pohtia osaamisen kehittämistä, pitää siitä olla tietoa. Tämän tiedon saamiseksi jokaisella opettajalla tulisi olla henkilökohtainen kehittämis- ja koulutussuunnitelma, jota tarkastellaan säännöllisesti. Lisäksi tarvitaan malleja, jotka mahdollistavat tarvittavan täydennyskoulutuksen. Koulutukseen ja itsensä kehittämiseen on myös perinteisten kurssipäivien rinnalle tuotava muita mahdollisuuksia. Tutoropettajatoiminta on yksi hyvä esimerkki täydennyskoulutuksessa. Siinä tuki tulee opettajan tuo, arjen tilanteisiin. Näin oppia voidaan suoraan kokeilla käytännössä, ja veikkaan, että aika usein sekä tutor että tutoroitava oppivat uutta. Myös erilaisten tutkimus- ja kehittämishankkeisiin osallistuminen on osaamisen kehittämistä samoin erilaiset verkostot. On hyvä myös muistaa digitalisaation tuomat mahdollisuudet koulutuksen järjestämisessä: aina ei tarvitse lähteä päiväksi koulutukseen, vaan joskus hyvin suunniteltu verkko-opiskelu on jopa tehokkaampi tapa. Mutta pohjalla pitää olla tieto siitä, mitä kouluyhteisössä tarvitaan.

Opettajien täydennyskoulutuksesta puhuttaessa väistämättä tulee mieleen, että onko tarpeen keppi vai porkkana, jotta opettajat innostuisivat kouluttautumaan ja toisaalta opetuksen järjestäjät kustantamaan koulutusta. Itse ajattelen, että porkkana on tehokkaampi. Meillä tulisi olla entistä paremmin mahdollisuus myös siihen, että opettaja, joka kehittää itseään tai työyhteisöään, myös hyötyisi esimerkiksi taloudellisesti tästä. Nyt vain harvat lisäkoulutukset automaattisesti tuottavat palkan lisää, paitsi jos opetuksen järjestäjä niin päättää. Tämä siis ainakin varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen puolella. Perusopetuksessa ainoa tunnustettu osaaminen on kaksoiskelpoisuus, josta saa pienen lisäkorvauksen kuukausipalkkaan. Saman laajuisesta erikoistumiskoulutuksesta vastaavaa korvausvelvoitetta ei ole, vaan asia on siis työnantajan päätettävissä. Virkaehtosopimuksen uusiminen ei ole yksinkertainen asia, mutta olisi tämänkin arviointiraportin valossa hyvä pohtia opettajan uraa, kehitysmahdollisuuksia ja elinikäistä oppimista nykymaailman silmin. Monipuolinen osaaminen on työyhteisön etu; joku on hyvä aineenhallinnassa, mutta tarvitaan myös muuta osaamista. Erilaisen osaamisen arvottaminen ei liene kenenkään etu.

Kaiken kaikkiaan KARVIn tuottama arviointiraportti on mielenkiintoista luettavaa myös opetuksen järjestäjille. Se antaa uusia näkökulmia opettajuuteen, osaamisen kehittämiseen sekä tulevaisuuteen. Hyvät opettajat tarvitsevat myös mahdollisuutta itsensä kehittämiseen. Näin myös työssäjaksaminen varmasti paranee. Kehittämiseen taas tarvitaan rakenteita, tietoa, resurssia ja varmasti myös ihan puhdasta rahaa. Näkisin myös, että myös monipuolinen yhteistyö kaikkien opetuksen parissa toimivien kesken on ensisijaisen tärkeää.

Matka kohti maailman parhaita opettajia ei ole mahdoton, mutta siihen tarvitaan paljon ihmisiä.

Kasvatustieteen päivät 2018: oppimisympäristöt

Perinteisesti keskustelu oppimisympäristöistä on liittynyt niiden suunnitteluun tai opetustilojen viihtyisyyteen tai käytettävyyteen. Keskustelun pohjaksi on myös hyvä saada toisenlaista näkökulmaa. Seuraavassa on muutamia nostoja Kansallisten kasvatustieteen päivien koulun kehittämisen teemaryhmän oppimisympäristöjen osuudesta.

Perjantaina 16.11. koulun kehittämisen teemaryhmässä oli aiheena oppimisympäristöt, joita erikoistumiskoulutuksissakin paljon pohditaan. Erilaisten oppimisympäristöjen mielekkyydestä käydään toisinaan vilkastakin keskustelua. Uusista, usein avoimista, ympäristöistä tutkimustuloksia on luonnollisesti vielä vähän. Tutustumisen arvoinen on Tampereen yliopistosta valmistunut Aino Malisen gradu (http://tampub.uta.fi/handle/10024/103689), jossa hän tutkii oppilaiden kokemuksia avoimesta oppimisympäristöstä. Oppilaiden kerronnan pohjalta löytyi viisi erilaista paikkatuntemusta avoimesta oppimisympäristöstä. Paikkatuntemuksella tarkoitetaan oppilaan kokemaa tunnetta jostain oppimisympäristön paikasta. Oppilaiden nimeämät paikkatuntemukset olivat touhukkuus, miellyttävyys, tuttuus, erillisyys ja jännitteisyys.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että oppilaat kokivat avoimen oppimisympäristön pääosin miellyttävänä, mutta vuorovaikutus kaikkien oppilaiden kanssa oli erilaista kuin perinteisessä luokkatilassa. Tämä saattoi aiheuttaa erillisyyden tunnetta. Luonnollinen vuorovaikutus kaikkien luokan oppilaiden kanssa saattoi jäädä avoimessa ympäristössä vähäisemmäksi, mikäli opettaja ei huomioi tätä tarpeeksi esimerkiksi tehtävän annossa. Toimintaa suunniteltaessa on valittava työtavat ja ryhmät siten, että oppilaat ovat kanssakäymisissä erilaisissa ryhmissä tai pareissa. Myös oppilaiden fyysinen sijoittuminen avoimessa ympäristössä erilaisiin pieniin ryhmiin vähentää kanssakäymistä. Tutkimuksen mukaan on hyvä  kiinnittää huomiota siihen, ettei tietyistä paikoista tule liian suosittuja (kiirehtiminen mielekkääseen paikkaan saattaa aiheuttaa jännittyneisyyttä), toisinaan oppilaille voi ennakkoon määrätä paikat vaikkapa tehtävän mukaan ja näin välttää kiirehtimistä. Tutkimus tarjoaa hyvää keskustelun pohjaa niihin tilanteisiin, kun siirrytään uuteen ympäristöön, mitä pitää huomioida ja millaisia asioita on syytä ehkä pohtia ennakkoon.

Toinen kiinnostava esitys liittyi opetustilojen ulkopuolisiin koulun ympäristöihin. Minna Lumme Aalto-yliopistosta esitteli Kasvatustieteen päivillä kokeilua, jossa yläkoulun oppilaat muotoilivat uudelleen välitunnin. Muotoilun kohteeksi oli valittu välitunti, sillä se on vapaammin muokattavissa kuin oppitunnit ja luokkatilat. Muotoiluprojektin rakenteena käytettiin monialaisia oppimiskokonaisuuksia. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää yhteissuunnittelun mahdollisuuksia kouluhyvinvoinnin kehittämisessä. Oppilaat kertoivat projektin aikana, että yleisesti heiltä kyllä koulussa kysytään mielipiteitä, mutta ne eivät lopulta näy toteutuksessa. Tämän kehittämisprojektin aikana oppilaiden osallistuminen tehtiin näkyväksi, ja tila luotiin juuri oppilaiden ehdoilla: oppilaat päättivät, että tilasta tehdään kahvila, johon he esimerkiksi suunnittelivat visuaalista ilmettä ja rakensivat penkkien prototyyppejä; lopuksi kahvila tehtiin yhteisillä talkoilla. Lisää koulujen muotoiluprojekteista: https://aaltodoc.aalto.fi/handle/123456789/34088.

Mielenkiintoista näkökulmaa koulun ulkopuolisiin oppimisympäristöihin toi esiin Leena Käyhkö Helsingin yliopistosta. Hän tarkasteli tutkimustuloksiinsa pohjautuen kriittisesti koulun ulkopuolisia oppimisympäristöjä osana koulun kehittämistä. Teemaryhmässä käydyn keskustelun pohjalta voidaan todeta, että koulun toiminnan (ja kehittämisen) pääpaino on aina oltava pedagogiikassa. Yritysten ja yrityksenkaltaisten toimijoiden kanssa tehtävässä yhteistyössä on toisinaan vaarana se, että koulun tarkoitus, tulevaisuudessa tarvittavat tiedot ja taidot, unohtuu. Yhteiskehittäminen, koulutusvienti, työelämään tutustuminen ja yrittäjyys, ehkä mieluummin yrittelijäisyys ovat kaikki tärkeitä taitoja, mutta tulevaisuuden työelämän tekijöitä valmennettaessa tulisi muistaa myös muut kuin taloudelliset näkökulmat, muuten menee lapsi pesuveden mukana. Itse pohdin, että vaarana on se, että unohdetaan koulun tietynlainen objektiivinen näkökulma maailmaan. Koulu ei ole ulkopuolella, vaikka tarkasteleekin asioita joskus hieman ulkopuolisin silmin. Koulua ei myöskään saa käyttää taloudellisin tai poliittisin perustein tehtävän kehitystyön koekenttänä, mutta toisaalta verkostoituminen ja yhteistyö ovat ensisijaisen tärkeitä. Yhteiskehittämisen pelisäännöt ja yhteinen, molempien toimintaa tukevat tavoitteet tulee olla selkeitä ja kirkkaina mielessä.

Leena Käyhkön ja Ritva Engeströmin artikkelia ei ole vielä julkaistu, mutta Leena Käyhkön väitöskirjaan “Kivi kengässä” -opettajat yrittäjyyskasvatuksen kentällä, voi tutustua täältä https://helda.helsinki.fi/handle/10138/158077.

Oppimisympäristöistä puhuttaessa on hyvä muistaa, että ne ovat muutakin kuin seiniä, tilaa ja kalusteita. Ne eivät rajoitu vain koulurakennusten sisään, niitä on kaikkialla rakennetusssa ja digitaalisessa maailmassa. On tärkeä pohtia erilaisten tilojen tarkoituksenmukaisuutta sekä sitä, että ne tukevat oppimista. Uusiin tiloihin siirryttäessä tulee myös toiminnan muuttua, tähän muutokseen tarvitaan aikaa. Lisäksi on hienoa saada aiheesta tutkittua tietoa, joka tukee toiminnan kehittämistä. 

Jenni Airola ja Tanja Jurvanen