Valtakunnallisen DigiErko-verkoston jäsenet pääsivät elokuussa seuraamaan etänä tänä vuonna Tampereella järjestettyjen vuotuisten Kasvatustieteen päivien Digitaalinen teknologia ja media oppimisessa ja opetuksessa -teemaryhmän keskustelutilaisuuksia. Helsingin yliopiston Innokas-verkoston väitöskirjatutkija Markus Packalén osallistui tilaisuuksiin sekä keskustelunavaajana, yleisönä että vierailevana kirjoittajana.
Kasvatustieteen päivillä 2026 kokeiltiin jotakin uutta. Teemaryhmien aiheet käsiteltiin tutkimusesitysten sijaan keskusteluavauksina. Tutkijoille oli annettu mahdollisuus valmistella tekstimuotoinen alustus ja aiheeseen liittyviä kysymyksiä, jotka kaikki teemaryhmän osallistujat lukivat etukäteen. Olen poiminut keskusteluista muutamia nostoja, jotka saattaisivat kiinnostaa erityisesti DigiErkolaisia.
Yksi useissa keskusteluissa toistuva teema oli toimijuus. Satu Piispa-Hakala Itä-Suomen yliopistosta mallinsi opettajan digitaalisesta toimijuutta neljän ulottuvuuden kautta. Kokonaisvaltainen toimijuuden kokemus vaatii henkilökohtaisen suuntautumisen digitaaliseen teknologiaan, toimijuutta vahvistavan yhteisön, riittävän toimivat välineet sekä mahdollistavat rakenteet johdon ja opetussuunnitelman osalta. Kysymys ei siis ole vain siitä, mitä opettaja osaa, vaan miten osaaminen realisoituu osana yhteisöä.
Opettajan osaaminen nousi esille erityisesti Perusopetuksen vision 2045 näkökulmasta. Teija Paavilaisen mukaan digitaalisia osaamiskuvauksia päivitetään parhaillaan, ja OPH kerää täydennyskoulutusmateriaalia, jota kunnat voivat hyödyntää opetushenkilökuntansa osaamisen kehittämiseen. Keskustelijoiden joukosta nousi kuitenkin esiin huoli opettajien negatiivisista asenteista digitaalista oppimista kohtaan ja heikoista kannustimista digitaalisen osaamisen kehittämiseen. Riskinä on, että opettajia ei saada koulutettua riittävän hyvin, jolloin opetuksen taso vaihtelee, eikä oppilaiden yhdenvertaisuuden tavoite toteudu. Lisäksi tekoäly tuo mukanaan uusia haasteita. On vaikea rakentaa tekoälylukutaitoa, jos digiosaamisen perusta on heikko.
Tekoäly haastaa opettajia kehittelemään uusia innovatiivisia pedagogisia toimintamalleja, joista nähtiin tässä teemaryhmässä muutama erinomainen esimerkki: Itä-Suomen yliopiston ja Joensuun normaalikoulun Lukuvinkkibotti ja Thomas Wiikin opettajaopiskelijoille tarkoitettu lintujentunnistusbotti. Keskustelussa korostettiin sitä, etteivät tekoälybotit ole neutraaleja työkaluja vaan ne sisältävät aina suunnittelijan tekemiä pedagogisia valintoja.
Vaikka opettajan digiosaamista ja digitaalista oppimista pidettiin tärkeänä, puheenvuoroissa nousi myös kriittisiä kannanottoja. Janne Fagerlundin avauksessa keskusteltiin siitä, miten koulussa käytettävien digialustojen analytiikka vaikuttaa pedagogisiin ratkaisuihin ja ohjaa sitä, millaista oppimista opettaja ja oppilas tavoittelevat. Jos matematiikan osaamisen mittarina on ratkottujen tehtävien lukumäärä ja ratkaisunopeus, oppiminen jää ohueksi. Voisivatko digitalustat kannustaa hitaaseen pohtimiseen ja ilmiöiden syvälliseen ymmärtämiseen? Samaa hidasta pysähtymistä kaipasivat myös Esa Pavloff-Pelkonen ja kirjoittaja itse, jotka nostivat keskusteluun nuorten mediakokemusten käsittelyn koulussa. Lauri Palsa ja Pekka Mertala puolestaan ohjasivat keskustelun jälkidigitaalisuuden käsitteeseen. Jälkidigitaalisuuden käsite rakentaa yhteiskuntakriittisen teknologiadiskurssin kautta sillan tilaan, jossa tiedostamme teknologiahypen, käyttäjänsä tuotteistavan huomiotalouden sekä teknologian vaikutukset yhteiskuntaan ja ympäristöön. Teknologia jättää siis “jäljen” ympäristöön ja jokainen klikkaus digialustoilla jättää meistä “jäljen”, jota voi hyödyntää kaupallisesti.
Yksi keskeinen jännite keskustelunavauksissa liittyi teknologiaa koskeviin rajoituksiin. Koulun kännykkäkielto voi olla perusteltu oppimistilanteen rauhoittamisen näkökulmasta, mutta menetetäänkö samalla jotakin oppilaiden digitaidoista ja koulun valmiudesta elää mukana oppilaiden arjessa? Sirkku Kinnunen ja Heli Ruokamo Lapin yliopistosta nostivat jännitteen esille hybridioppimisen kontekstissa. Ajassa, jolloin digitaalista oppimista pyritään rajoittamaan, oppilasmäärät vähenevät ja syrjäseuduille on välttämätöntä rakentaa sellaisia hybridioppimisen järjestelmiä, jotka huomioivat oppijan ja opettajan hyvinvoinnin ja kuormitusasteen. Katri Koivunevan mukaan tämä kuormitus ei välttämättä johdu hybridijärjestelystä itsestään vaan sen mukanaan tuomasta itsesäätelyn tarpeesta: päätöksistä, suunnittelusta ja ratkaisuista, joita oppijalta vaaditaan.
Keskustelun pohjalta voi vetää johtopäätöksen, että elämme ajassa, jossa teknologia on muuttunut välineestä infrastruktuuriksi. Tämä infrastruktuuri ohjaa voimakkaasti oppijoiden ja opettajien valintoja, kehittyy nopeasti ja ravistelee käsitystä oppimisesta, ajatteluista ja tulevaisuuden taidoista. Muuttuvassa oppimaisemassa on oleellista, että opettaja on edelleen oppimisen orkestroija, pedagoginen taiteilija ja agentti numero yksi. Valtaa pedagogisista ratkaisuista ei voi luovuttaa suostutteleville algoritmeille, mielisteleville kielimalleille tai oppimista kaventaville alustoille.
– Markus Packalén, väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
