Vierailijakynä: Digiloikka edellyttää uudenlaista pedagogiikkaa

Helsingin yliopiston DigiErko-opiskelija, historian ja yhteiskuntaopin opettaja, FT Päivi Lipponen pohtii Kanava-lehdessä 6/2021 sekä Suomen Kuvalehden verkkolehdessä 9/2021 julkaistun artikkelinsa pohjalta kirjoittamassaan blogitekstissä, mikä on koulun tehtävä digitalisoituvassa yhteiskunnassa.

Teknologian kehitysvauhti on huima. Mooren lain mukaan mikroelektroniikan kehitysvauhti kaksinkertaistuu kahden vuoden välein. Elämme muutoksessa, joka käyttää tekoälyä, esineiden internettiä, robotiikkaa ja virtuaalista todellisuutta. Se vaikuttaa työhön, talouteen, sosiaaliseen järjestykseen ja poliittisen järjestelmään koko maailmassa.

Suomeen sijoitettava EU:n supertietokone Lumi on huippulaskentateholtaan 550 miljoonaa miljardia laskutoimitusta sekunnissa. Tämä laskentateho vastaa 1,5 miljoonaa viimeisintä MacBook Pro -tietokonetta, jotka pinottuina muodostaisivat yli 20 km korkuisen tornin tai supertietokoneita listaavan ns. Top 500-listan sijojen 200–500 eli 300 supertietokoneen yhteenlaskettua laskentatehoa. 25 vuoden kuluttua Lumen laskentatehon voidaan olettaa olevan normaalissa läppärikäytössä.

Lumi supertietokoneen loiste himmenee Tiede-lehti (10/21) uutisen edessä. Kiinalainen tutkimusryhmä on esittelyt uudenlaisen kvanttitietokoneen. Jiuzhang-kvanttitietokone suoriutui 200 sekunnissa laskutehtävästä, joka olisi vienyt perinteiseltä supertietokoneelta 2,5 miljardia vuotta. Voi vain miettiä, miten maailma ympärillämme digitalisoituu ja kuinka tärkeätä olisi kyetä ohjaamaan muutosta, jotta kehitys kunnioittaisi ihmisoikeuksia, demokratiaa ja oikeusvaltion arvoja.

Mikä on koululaitoksen tehtävä tässä muutoksessa: johtaa muutosta, kulkea vastavirtaan vai antaa valmiudet pysyä muutoksessa mukana? Koululaitos on perinteisesti ollut valtion väline kasvattaa kansaa ja uusintaa työvoimaa. Näkisin tärkeänä, että koululaitos ja opettajat siirtäisivät etunojassa nuorille taitoja ja tietoja, joilla he pärjäävät tulevaisuuden maailmassa. Haasteen suuruus on siinä, että nykyiset koululaiset ovat työelämässä vielä 60 vuoden päästä. Mutta tiedämmekö me, millainen maailma on edes 10 vuoden päästä?

Jos haluamme, että Suomi pärjää tulevaisuudessa, koulua ei voi nähdä vain välineenä ehkäistä sosiaalista syrjäytymistä tai digipaastoilla. Sen on uusinnettava työvoimaa. Koululaitoksen resurssit on turvattava siten, että suomalainen koulu kykenee olemaan tulevaisuuden airut.

Koulu ei voi olla erillinen saareke yhteiskunnasta. Koulun on loikattava ensimmäisten joukossa. Se edellyttää kouluihin uusia koneita, oppimisympäristöjä, tulevaisuustaitojen oppimista ja uudenlaista pedagogiikkaa. Koska emme tiedä millainen on tulevaisuus, meidän on osattava arvioida mikä tieto kestää aikaa ja millaisten taitojen varaan voidaan rakentaa osaamista.

Opetusteknologia kehittyy jatkuvasti ja oppikirjat digitalisoituvat. Vilhelmiina Harju (2014) nimeää artikkelissaan ”Tulevaisuuden taidot oppimisen lähtökohtana” 2000-luvun taidoiksi ajattelun taidot, jossa ideoidaan uudenlaisia ratkaisumalleja ja ratkaistaan ongelmia. Työskentelyn taidoiksi hän nostaa kyvyn yhteistoimintaan ja vuorovaikutukseen. Lisäksi hän luettelee tulevaisuuden taidoiksi informaationlukutaidon, tietokoneiden ja mobiililaitteiden käyttötaidon sekä aktiivisen kansalaisuuden taidosta koostuvan kyvyn vastuullisuuteen. Näiden taitojen päälle rakentuu uusi pedagogiikka. Tiedot ja taidot tulee integroida opetukseen oppilaslähtöisellä pedagogiikalla.  

Oppiminen edellyttää motivaatiota ja itsensä johtamista. Vahvuuslähtöisessä kasvatuksessa ei puhuta oppilaan heikkouksista ja puutteista, vaan kartoitetaan hänen osaamistaan. Oleellista on, että oppilas osaa odottaa menestymistä. Tähän minäpystyvyyteen liittyy käsitys itsestä oppijana, rohkeus ylittää epäonnistumisen pelko, taito hallita aikaa, pyytää ja antaa apua. Nuorella pitää olla sinnikkyyttä viedä asiaa eteenpäin, vaikka hän kohtaisi ongelmia.

Ilmastomuutos ja ilkeät ongelmat odottavat ratkaisua. Innovaatiot ovat keksintöjä ajatella ja tehdä asiat toisin. Keksimisen pedagogiikassa asioita yhdistellään eritavoin ja lopputulos on aina erilainen. Toisinajattelu edellyttää luovuutta, joka ei ole ominaisuus vaan opittava taito.

Digitalisaatio kiinnittyy opettajan pedagogiseen osaamiseen, sillä opettaja lopulta valitsee, miten oppilas opiskelee ja mitä välineitä siinä käytetään. Opettajien taidot eroavat. Tutkimusten mukaan opettajien täydennyskoulutus on ollut vähäistä.

Ennen kaikkea muutoksessa pärjääminen edellyttää opettajalta motivaatiota astua oman osaamisensa ulkopuolelle. Se edellyttää aikaa panostaa oman osaamisensa ja taitoa muuttaa omaa työkuvaansa.

Digiloikan teko ja onnistuminen ei tapahdu opettajakeskeisesti tai -johtoisesti. Siinä ei yksinkertaisesti pärjää yksin. Digiloikassa oppilaat, koulun henkilökunta, vanhemmat ja yhteistyökumppanit ovat kaikki keksijöitä ja kehittäjiä (Korhonen & Kangas, 2020). Oppiminen on yhteisöllistä ja koulun toiminta alkaa muistuttaa asiatuntijayhteisön toimintaa.

– Päivi Lipponen

Lähteet

Harju, W. (2014).  Tulevaisuuden taidot oppimisen lähtökohtana. Teoksessa H. Niemi, H. & J. Multisilta (toim.), Rajaton luokkahuone (s. 36–49). Jyväskylä: PS-kustannus.

Kiinalainen kvanttitietokone meni johtoon. Tiede 10/2021.

Korhonen, T. & Kangas, K. (2020).  Koulut keksivinä yhteisöinä. Teoksessa T. Korhonen & K. Kangas (toim.), Keksimisen pedagogiikka (s. 354–363). Jyväskylä: PS-kustannus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s